Väittelemistä omaa mielipidettään vastaan

Suostumiseni teemapäivän väittelykilpailuun ei ollut "hurraa!"-huutoja, vaan ennemminkin pakon edessä suostumista, kun äidinkielen opettaja Johanna Vuorinne oli kerännyt nimiämme listaan, ketkä hänen mielestään olisivat sopivia kilpailuun. Olin jo aikaisemmin tiennyt, että minun pitäisi osallistua, mutta kaikkeahan ei tarvitse muistaa? Ryhmänohjaaja Mari Laukkanen kuitenkin päätti, että minun ja Korhosen Katrin olisi osallistuttava, joten siinä sitten istuimme ensimmäisessä kulttuuripäivän pajassa odottamassa kauhuissamme väittelykilpailun alkamista.



Vedimme pitkää tikkua arpoessamme puolustajia ja vastustajia, ja totta kai minä vedin lyhyemmän tikun ja näin vastustimme aihettamme "Maahanmuuttajat - uhka vai mahdolli-suus?". Olin jo aikaisem-min nähnyt aiheemme, joten tiesin, että ne olivat vaikeita, mutta että vielä väittelemään omaa mielipidettään vastaan ja pitämään maahanmuuttajia uhkana yhteiskunnallemme! Puolustajat 10A:lta aloittivat puheenvuorollaan, ja minä menin aivan lukkoon siinä vaiheessa, kun oli meidän aloituspuheenvuoromme. Jännitin tilannetta enemmän kuin itsekään tajusin, eikä aiheen vaikeus helpottanut oloani yhtään. Väittely lähti kuitenkin käyntiin, ja aivan huomaamatta jännitys hälveni ja puhuin suu vaahdossa asiasta. Olin vielä itselleni aikaisemmin luvannut, että väittelen mahdollisimman huonosti, ettei tarvitse väitellä enää loppukilpailussa, mutta muistin lupaukseni vasta sen kymmenminuuttisen jälkeen, kun olin ensin Katrin kanssa väitellyt 17 pisteen arvoisesti. Muita seuratessani mieleni olisi tehnyt huudella väliin kommentteja, eikä naurunpurskahduksiltakaan vältytty, sillä jokainen väittelijä lisäsi huumoria omiin väitteisiinsä ja väittelyitä oli hauska seurata.

Ja mitäs minä lupasinkaan loppukilpailusta? Olin itkun ja naurun rajamailla siinä vaiheessa, kun tajusin, että olimme lunastaneet paikkamme loppukilpailuun. Olin innoissani, että pääsimme Katrin kanssa loppukilpailuun, mutta väitteleminen koko koulun edessä tuntui ahdistavalta ajatukselta. Arvoimme aiheen samantien, ja aiheeksi valikoitui NATO. Pitäisikö Suomen liittyä sotilasliitto NATO:on? Pidin kaikki sormet ja varpaat ristissä ja toivoin, että saisimme jälleen lyhyemmän tikun ja pääsisimme vastustamaan aihetta. Vedin jälleen tikkua ja todella pidättelin hengitystäni, kun seurasin tikun jatkumista ja jatkumista. Pitkä tikku. Hienoa, jälleen väittelemään omaa mielipidettään vastaan ja vielä koko koulun edessä! Jotta tilanne ei olisi vieläkään liian helppo, vastustajamme olivat Jaakko Vesterinen ja Pieta Tuomisto, juuri se parivaljakko, joka jyräsi mielipiteillään ja perusteillaan niin, että en varmasti ennättäisi avata edes suutani, ja jota myös kunnioitin valtavasti, sillä tiesin molempien osaavan väitellä hyvin! Jaakon "jes!"-huudot vierestäni saivat minut myrtyneen huvittuneena mulkaisemaan Jaakkoa, sillä he pääsivät vastustamaan NATO:on liittymistä.

Tärisin ja olin valmis ottamaan jalat alleni ihan milloin tahansa, kun istuin salissa odottamassa vain sitä hetkeä, kun joutuisin astumaan koulun eteen loppukil-pailuun. Kun se aika koitti, olin niin hermostunut, että höpötin valtavasti jotakin Jaakolle ja Pietalle. Katria ei vain näkynyt missään. Paniikkini kasvoi sitä mukaan, mitä enemmän sekunteja kului, eikä Katria näkynyt. Ei minua saanut jättää yksin! Vaikka olenkin tottunut esiintyjä isojenkin yleisöjen edessä, kaikki se kokemus hävisi ja olin vain hermostunut mytty. Katrin saapuminen pelasti minut pyörty-miseltä, koska olin ilmeisesti unohtanut hengittää, ja loppukilpailu pääsi vauhtiin. Kuten osasin jo odottaa, Jaakolla ja Pietalla oli todella hyviä argumentteja, enkä voinut kuin ihmetellä, miten tästä selvittäisiin. Koko ajan, useammin ja useammin, työnsin mikrofonia Katria kohden, että hän sanoisi jotain, sillä en todellakaan keksinyt mitään muuta sanottavaa kuin "miksi?" tai "millä perusteella?". Kym-menen minuuttia kului yllättävän nopeasti, jälleen kerran, ja se oli ohitse. Huokaisin todella syvään: selvisimme!

Esko Valtaoja, vieraileva puhujamme, valitsi voittajan, ja mielessäni jo onnittelin Jaakkoa ja Pietaa -  he olivat todella hyviä! Valtaoja pohjusti valintaansa hyvin ja kertoi vaihtaneensa puoltaan monta kertaa väittelyn aikana. Yhtäkkiä Valtaoja kuitenkin osoitti minua ja Katria, ja mitä ihmettä? Me voitimme! Yleisö taputti, ja katselin ihmeissäni ympärilleni: todellako? Hymyilin typerästi ja onnittelin Jaakkoa ja Pietaa, voisiko parempia vastustajia toivoa? Rehtori kävi luovuttamassa minulle ja Katrille ruusut sekä palkintokirjat. Hymyilin kirjan etusivulta löytyvälle tekstille "Kallaveden lukion väittelykilpailu 2012, 1. palkinto".

Väittelykilpailu oli jotain odottamatonta. Kaikki väittelijät olivat täysillä mukana, eikä siinä tilanteessa vaan pysty olemaan väittelemättä, kun sitä varten paikalla ollaan. Kun kuulet väitteen, tiedät, että sinun on vastattava siihen. Kaikki jännitys, panikointi ja "en mä ihan oikeesti halua" -valitus taisivat vain olla silmänlumetta. Minä todella nautin väittelytilanteista!

Jessika Koivisto
Kuvat Sonja Ovaskainen