Toimituksen epilogi

Toimituksen olemassaolo noudattaa omaa draamankaartaan. Siinä on aloitus, jossa niin ohjaaja kuin osallistujatkin seuraavat jännityksellä kokoonpanon muodostumista ja liittoutuvat yhdeksi toimitusvaltioksi. Jännittynyt ja innostunut kihinä on kuultavissa, nähtävissä ja aistittavissa: kaikki odottavat syöksähdystään ensimmäiseen työtehtäväänsä. Kamerat napsuvat, askeleet kopisevat ja kynät tekevät merkintöjään paperille. Kaikessa on tekemisen meininki. Asiat mutkistuvat siinä vaiheessa, kun sanat pitäisi näpytellä näytölle. Kello tikittää, synonyymeja ei tule mieleen, on liikaa hälyä, nälkä, oikeanlaista kuvaa ei löydy...


Konfliktivaiheesta selvitään kuitenkin huippu- ja ratkaisukohtaan: yhdellä napinpainalluksella koko juttu ryöpsähtää kaikkien maailman ihmisten nähtäväksi. Tunne on sekoitus euforiaa ja kauhua: onko se riittävän hyvä? Kun näitä draamallisia nyppylöitä on eletty teemapäivän ajan, seuraa lopuke. Toisinaan lopuke voi kestää aika kauankin, esimerkiksi pari viikkoa. Sinä aikana jutut etenevät nykäyksittäin, niitä kysellään, kiirehditään ja niistä muistutellaan. Lopulta on viimeisen jutunkin lähtölaukaus napsahtanut. Silloin yhden toimituksen tarina on päättynyt.

Välillä toimittajan työssä on kovinkin antoisia hetkiä.

Korvaamattomille nuorille toimittajille suurkiitos kaikesta innostuksestanne, paneutuneisuudestanne, omatoimisuudestanne ja taidoistanne. Teidän ansiostanne teemapäivä taltioituu eikä häviä.


Ja tietenkin ainakin yhtä suuret kiitokset myös teemapäivän vieraille, järjestäjille (varsinkin kirjastoryhmälle, jonka suunnittelema päivä alkujaan oli ja joka teki suunnattoman tuntimäärän kyhätessään ohjelmaa kasaan) ja kaikille päivään osallistujille!

Riikka Vänskä

Kuvat Leena Laukkanen, Miia Miettinen, Heikki Ståhlberg

Maapallon ja elämän kaitseminen on ihmisen vastuulla

Olemme opettajainhuoneessa. Äidinkielen opettaja Riikka Vänskä komentaa kollegojaan olemaan hetken hiljempaa, sillä täällä olisi haastattelu alkamassa. Haastateltavani, avaruustähtitieteen professori Esko Valtaoja, vaikuttaa pirteältä ja hyväntuuliselta onnistuneen luentonsa jälkeen.

Valtaojaa on kiinnostanut pienestä pitäen kaikki mahdollinen kasveista avaruuteen. Ei siis ihme, että vielä tänäkin päivänä hänen mielenkiintonsa suuntautuu maailman- kaikkeuteen, koska se käsittää kaiken mahdolli- sen hänen kiinnostuksen- kohteistaan. Universumin mielenkiintoisin asia on kuitenkin hänen mieles-tään ihminen ja Mars-planeetta. Valtaoja haluaa tietää, onko Marsissa elämää vai ei, ja toivookin sen selviävän vielä hänen elinaikanaan.

Elämän tarkoitusta kysyessäni ympärillä olevat opettajat käännähtävät katsomaan minua ikään kuin sanoen: ”Voi hyvää päivää, miten helppoja kysymyksiä sinulla on!” Valtaojakin mainitsee kysymyksen vaativuudesta, mutta saa kuitenkin vastattua.
- Tietenkin jokaisen täytyy itse tehdä elämän tarkoituksensa. Mä en oikein usko näihin uskontoihin, ideologeihin tai aatteisiin, jotka tulee ja kertoo, mikä on elämän tarkoitus. Sanoisin sillä lailla, että ainakin yksi on kaiken elämän kunnioittaminen ja suojeleminen. Koettaa tehdä parempaa tulevaisuutta. Ei pelkästään kaikille ihmisille, vaan myöskin koko maapallon elämälle.

Valtaoja tiivistää, että kerta me ihmiset olemme maapallon fiksuin porukka, elämä on meidän vastuullamme. Maapallon ja elämän kaitseminen on siis ainakin yksi elämän tarkoitus.

Maailmankaikkeuden turhimmaksi asiaksi professori listaa hetken mietittyään Angry Birdsin ja naurahtaa päälle. Hän kuitenkin jatkaa, ettei maailmankaikkeus täysin turha ole, koska kaikki saa hupinsa jostain. Itse hän kuitenkin kokee kaikki tietokone- ja kännykkäpelit turhiksi eikä kuollakseenkaan keksi, miten kukaan jaksaa niitä edes tehdä. Hän kuitenkin toteaa, että jos joku sanoo jonkin olevan hyvin turhaa, siinä nostaa helposti itsensä liikaa muiden yläpuolelle.

Valtaoja antaa lukiolaisnuorelle yhden hyvän neuvon: ei pidä uskoa liikaa, mitä vanhemmat ihmiset sanovat, vaan miettiä asioita itse. Jos joku sanoo, että asia on näin, se ei välttämättä tarkoita sen olevan niin.

Omista luennoistaan professori toteaa, ettei koskaan kirjoita suoraan, mitä aikoo puhua. Sen sijaan hän listaa asiat, jotka hän haluaa sanoa ja etsii niihin liittyviä kuvia netistä. Se, mitä hän tarkalleen ottaen luennollaan puhuu, on puhdasta stand up -komiikkaa. Valtaoja myöntää, että hän on aina ollut pelokas yleisön edessä eikä esimerkiksi muista jälkeenpäin, mitä oikeastaan on luennollaan sanonut.

Esikuvakseen Valtaoja listaa teinivuosiltaan muun muassa Bertrand Russellin, joka esimer-kiksi osallistui sodanvas- taisiin protesteihin. Eri-tyisesti Russelin kolme päämäärää vetoavat Valtaojaan: täytyy saada rakkautta, saada tietoa ja koettaa lievittää ihmis- kunnan kärsimyksiä. Professori Valtaoja mainitsee esikuvakseen myös Dalai Laman.

Loppukevennykseksi kysyn hänen partansa salaisuutta. Valtaoja myöntää, että se on totaalinen laiskuus ja aamu-unisuus. Hän antoi partansa kasvaa, ja se sopikin hyvin 60-luvulla senaikaiseen hippityyliin ja nykyään taas moottoripyöräilyharrastukseen.

Haastattelun jälkeen jäämme vielä joksikin aikaa keskustelemaan kahvikuppien äärelle. Valtaoja vaikuttaa helposti lähestyttävältä, ja häneltä pyydetäänkin muutama nimikirjoitus. Hän kirjoittaa ne hyvin mielellään ja juo tyytyväisenä kahvikuppinsa loppuun saakka. Tämän jälkeen matka jatkuu kohti uusia haasteita ja maailmankaikkeuksia.

Riina Aamuvuori
Kuvat Leena Laukkanen

Kuvakimara "Samaan aikaan toisaalla..."

Kanteleopettaja Silja Kallio Kuopion Konservatoriosta veti musisoijille kantelepajaa.

SVERIGE IDAG: Toimittaja Peter Al Fakirin työpajassa opiskelijat astuivat ”oikean” ruotsin kielen maailmaan.

Vieraita hengähdys- ja kahvittelutauolla: Kuopion ylioppilasteatterilaiset Henna Eronen ja Olli Ronkainen ja Kompassin Maarit Rönkönharju.

Väittelemistä omaa mielipidettään vastaan

Suostumiseni teemapäivän väittelykilpailuun ei ollut "hurraa!"-huutoja, vaan ennemminkin pakon edessä suostumista, kun äidinkielen opettaja Johanna Vuorinne oli kerännyt nimiämme listaan, ketkä hänen mielestään olisivat sopivia kilpailuun. Olin jo aikaisemmin tiennyt, että minun pitäisi osallistua, mutta kaikkeahan ei tarvitse muistaa? Ryhmänohjaaja Mari Laukkanen kuitenkin päätti, että minun ja Korhosen Katrin olisi osallistuttava, joten siinä sitten istuimme ensimmäisessä kulttuuripäivän pajassa odottamassa kauhuissamme väittelykilpailun alkamista.



Vedimme pitkää tikkua arpoessamme puolustajia ja vastustajia, ja totta kai minä vedin lyhyemmän tikun ja näin vastustimme aihettamme "Maahanmuuttajat - uhka vai mahdolli-suus?". Olin jo aikaisem-min nähnyt aiheemme, joten tiesin, että ne olivat vaikeita, mutta että vielä väittelemään omaa mielipidettään vastaan ja pitämään maahanmuuttajia uhkana yhteiskunnallemme! Puolustajat 10A:lta aloittivat puheenvuorollaan, ja minä menin aivan lukkoon siinä vaiheessa, kun oli meidän aloituspuheenvuoromme. Jännitin tilannetta enemmän kuin itsekään tajusin, eikä aiheen vaikeus helpottanut oloani yhtään. Väittely lähti kuitenkin käyntiin, ja aivan huomaamatta jännitys hälveni ja puhuin suu vaahdossa asiasta. Olin vielä itselleni aikaisemmin luvannut, että väittelen mahdollisimman huonosti, ettei tarvitse väitellä enää loppukilpailussa, mutta muistin lupaukseni vasta sen kymmenminuuttisen jälkeen, kun olin ensin Katrin kanssa väitellyt 17 pisteen arvoisesti. Muita seuratessani mieleni olisi tehnyt huudella väliin kommentteja, eikä naurunpurskahduksiltakaan vältytty, sillä jokainen väittelijä lisäsi huumoria omiin väitteisiinsä ja väittelyitä oli hauska seurata.

Ja mitäs minä lupasinkaan loppukilpailusta? Olin itkun ja naurun rajamailla siinä vaiheessa, kun tajusin, että olimme lunastaneet paikkamme loppukilpailuun. Olin innoissani, että pääsimme Katrin kanssa loppukilpailuun, mutta väitteleminen koko koulun edessä tuntui ahdistavalta ajatukselta. Arvoimme aiheen samantien, ja aiheeksi valikoitui NATO. Pitäisikö Suomen liittyä sotilasliitto NATO:on? Pidin kaikki sormet ja varpaat ristissä ja toivoin, että saisimme jälleen lyhyemmän tikun ja pääsisimme vastustamaan aihetta. Vedin jälleen tikkua ja todella pidättelin hengitystäni, kun seurasin tikun jatkumista ja jatkumista. Pitkä tikku. Hienoa, jälleen väittelemään omaa mielipidettään vastaan ja vielä koko koulun edessä! Jotta tilanne ei olisi vieläkään liian helppo, vastustajamme olivat Jaakko Vesterinen ja Pieta Tuomisto, juuri se parivaljakko, joka jyräsi mielipiteillään ja perusteillaan niin, että en varmasti ennättäisi avata edes suutani, ja jota myös kunnioitin valtavasti, sillä tiesin molempien osaavan väitellä hyvin! Jaakon "jes!"-huudot vierestäni saivat minut myrtyneen huvittuneena mulkaisemaan Jaakkoa, sillä he pääsivät vastustamaan NATO:on liittymistä.

Tärisin ja olin valmis ottamaan jalat alleni ihan milloin tahansa, kun istuin salissa odottamassa vain sitä hetkeä, kun joutuisin astumaan koulun eteen loppukil-pailuun. Kun se aika koitti, olin niin hermostunut, että höpötin valtavasti jotakin Jaakolle ja Pietalle. Katria ei vain näkynyt missään. Paniikkini kasvoi sitä mukaan, mitä enemmän sekunteja kului, eikä Katria näkynyt. Ei minua saanut jättää yksin! Vaikka olenkin tottunut esiintyjä isojenkin yleisöjen edessä, kaikki se kokemus hävisi ja olin vain hermostunut mytty. Katrin saapuminen pelasti minut pyörty-miseltä, koska olin ilmeisesti unohtanut hengittää, ja loppukilpailu pääsi vauhtiin. Kuten osasin jo odottaa, Jaakolla ja Pietalla oli todella hyviä argumentteja, enkä voinut kuin ihmetellä, miten tästä selvittäisiin. Koko ajan, useammin ja useammin, työnsin mikrofonia Katria kohden, että hän sanoisi jotain, sillä en todellakaan keksinyt mitään muuta sanottavaa kuin "miksi?" tai "millä perusteella?". Kym-menen minuuttia kului yllättävän nopeasti, jälleen kerran, ja se oli ohitse. Huokaisin todella syvään: selvisimme!

Esko Valtaoja, vieraileva puhujamme, valitsi voittajan, ja mielessäni jo onnittelin Jaakkoa ja Pietaa -  he olivat todella hyviä! Valtaoja pohjusti valintaansa hyvin ja kertoi vaihtaneensa puoltaan monta kertaa väittelyn aikana. Yhtäkkiä Valtaoja kuitenkin osoitti minua ja Katria, ja mitä ihmettä? Me voitimme! Yleisö taputti, ja katselin ihmeissäni ympärilleni: todellako? Hymyilin typerästi ja onnittelin Jaakkoa ja Pietaa, voisiko parempia vastustajia toivoa? Rehtori kävi luovuttamassa minulle ja Katrille ruusut sekä palkintokirjat. Hymyilin kirjan etusivulta löytyvälle tekstille "Kallaveden lukion väittelykilpailu 2012, 1. palkinto".

Väittelykilpailu oli jotain odottamatonta. Kaikki väittelijät olivat täysillä mukana, eikä siinä tilanteessa vaan pysty olemaan väittelemättä, kun sitä varten paikalla ollaan. Kun kuulet väitteen, tiedät, että sinun on vastattava siihen. Kaikki jännitys, panikointi ja "en mä ihan oikeesti halua" -valitus taisivat vain olla silmänlumetta. Minä todella nautin väittelytilanteista!

Jessika Koivisto
Kuvat Sonja Ovaskainen

Maukasta mahan täydeltä - international cuisine

Oppilaat nauravat, hyörivät ympäriinsä ja yrittävät parhaansa mukaan löytää tarvittavia tarvikkeita ja astioita, jotta voisivat aloittaa ruuanvalmistuksen. Kevyt musiikki soi taustalla sekoittuen puheensorinaan ja opettajien antamiin ohjeisiin. Kuka tekisi mitäkin?

International cuisine on teemapäivämme ruuanlaittoon keskittyvä paja. Siinä oppilaiden tulee valmistaa ryhmissä kahden opettajan, Pirpa Luomalan ja Elisa Gonzales-Vesanderin,  johdolla erilaisia ruokalajeja. Päivän menu on tortilla de patatas, bruschetta al pomodoro, mousse au chocolat blanc ja chocolate chip cookies eli perunamunakasta, tomaattibruschettaa, valkosuklaavaahtoa ja suklaahippukeksejä.

Pajan kesto on puolitoista tuntia, jonka aikana pajaan ilmoittautuneet jaetaan ryhmiin ja heille annettaan ohjeet, joiden avulla kunkin ryhmän tulee valmistaa kaikille pajassa mukana oleville ruokaa. Sitten ryhmät valitsevat työskentelypisteet ja aloittavat. Ruuan-

laitto ainakin tuntuu sujuvan ilman suurempia ongelmia ja tunnelma on mukavan rento. Ruokien valmistuttua kaikki alkavat syödä hyvällä mielellä ja tyytyväisinä oman vaivan- näkönsä tuloksiin. Kaiken kaikkiaan sekä oppilaat että ohjaajat tuntuvat nauttivan pajasta ja ruuanlaitosta.

Tiina-Liisa Hämäläinen

Kuvat Leena Laukkanen

Maailmanloppu ei tule vuonna 2012

Pahimmankin pessimistin käsitys tulevaisuudesta kääntyy positiiviseksi, kun ääneen pääsee Turun yliopiston avaruustähtitieteen professori Esko Valtaoja. Luennollaan hän haluaa korjata harhaluulon vanhoista hyvistä ajoista ja näyttää paikalle kokoontuneelle nuorisolle, että nykyisyys ja tulevaisuus eivät ole niin synkkiä, kuin miltä ne vaikuttavat.

– Maailmanloppu tulee, muttei vuonna 2012, vaan vasta viiden miljardin vuoden päästä, hän kertoo. Ihmiskunnan historia on vasta 200 000 vuotta pitkä, maailmankaikkeuden historiaan verrattuna se on kuin yhden vaalean hiuksen paksuus. Ihmiskunnalla on vielä siis tulevaisuus edessään.

Luento alkaa sillä, että Valtaoja lähtee käymään läpi ihmisen historiaa ja osoittaa, että vanha suomalainen ihannekäsitys punaisesta tuvasta ja perunamaasta on romantisoitu.

– Ihmiskunnalla ei ole koskaan mennyt niin hyvin kuin nykypäivänä, hän julistaa. Valtaojan mielestä elämme tällä hetkellä paratiisissa, ennen emme voineet mitään taudeille, nälälle ja väkivallalle.

Valtaojan mukaan ihmiskunnan historia tuli käännekohtaan 1800-luvulla, kun tiede keksittiin. Sen jälkeen niin odotettu elinikä kuin bruttokansantuotekin ovat vain nousseet.

– Viime vuosisataa väitetään ihmiskunnan historian synkimmäksi, mutta todellisuudessa jo Tšingis-kaani tappoi aikanaan suhteessa enemmän ihmisiä ja maailmansotien aikana bruttokansantuote vain jatkoi nousemistaan, Valtaoja kuvailee.

– Jos kaikki eläisivät niin kuin suomalaiset, tarvitsisivat maailman ihmiset asumiseen viisi maapalloa, hän kertoo. Hänen väittää kuitenkin, että 50 vuoden päästä on mahdollista, että kaikki maailman ihmiset eläisivät yhtä hyvin kuin suomalaiset tänä päivänä.

Ratkaisut raaka-aine- ja energiapulaan löytyvät Valtaojan mielestä avaruudesta, kuten aurinkovoimaloista asteroideista louhittavista mineraaleista.

– Mitään nykyajan teknologiaa ei ollut sata vuotta sitten, tulevaisuus on vasta edessä, Valtaoja huomauttaa. Hänen mukaansa meidän mielikuvituksemme ei pysty edes kuvittelemaan, millainen maailma tulee olemaan sadan vuoden päästä.

– Kaikki on kiinni teistä nuorista, tulevaisuus on teidän, hän julistaa. Valtaoja saa puheensa lopuksi raikuvat aplodit, ja nuoret poistuvat salista hymyillen jutellen vilkkaasti. Humoristisen professorin hauska tapa esittää vaikeat asiat kansantajuisesti on tarjonnut kaikille ajattelemisen aihetta omaan elämäänsä ja antanut hienon huipennuksen kulttuuriteemapäivälle.

Marika Leppänen, kuvat Miia Miettinen

Tarinoita Toscanan auringon alta

Yksi päivän pajoista oli ITKU-kurssilaisten matkakokemuksien kertaamista. ITKU tarkoittaa kuvataiteen ja italian integraatiokurssia, jonka tarkoituksena on kyseisten aineiden lisäksi perehtyä Firenzen taideaarteisiin ja paikalliseen kulttuuriin.

 Giovedì

Kun seisoin keskiviikkoiltana puoli yksitoista Kuopion linja-autoasemalla, en tiennyt, mitä odottaa. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että vain kuudentoista tunnin päästä menettäisin sydämeni kaupungille nimeltä Firenze.

Aluksi kaikki tuntui olevan kuin suoraan paratiisista. Astuessamme lentokoneesta kuulimme kaunista italiaa, saatoimme riisua takkimme ja koko vehreä, kesäinen maisema kylpi auringonvalossa. Tuntui, kuin olisimme laskeutuneet johonkin täysin epätodelliseen matkaan.

Ensimmäinen kertani puhua italiaa koitti pian, kun jouduin ostamaan koko porukalle liput lentokenttäbussiin. Jännitti valtavasti, mutta huomasin hämmästyksekseni, että bussikuski ymmärsi minua ja oli vieläpä ystävällinen. Kyllä on ehdottomasti edes yrittämisen arvoista asioiden hoitaminen italiaksi!

Matkalla kohti Firenzen keskustaa saimme ihastella täysin Suomesta poikkeavia maisemia. Taloissa oli perinteiset kauniit luukut ikkunoissa, niiden katoilla oli puutarhoja ja joka paikka näytti kuhisevan elämää.

Saavuimme bussilla rautatieasemalle, josta lähdimme kävelemään maisemia ja katukuvaa ihastellen kohti majoituspaikkaamme hostelli Archi Rossia. Hostelli oli erittäin positiivinen yllätys: meidän yhdeksän hengen huoneemme oli tilava ja kaunis, meillä oli oma kylpyhuone ja sisäpihalle saattoi mennä istumaan iltaa tai nauttimaan lounasta. Archi Rossi tuntui muutaman päivän jälkeen meidän omalta kotoisalta miniparatiisiltamme. Majoituttuamme alkoi kävellen tapahtuva tutustumiskierros Firenzessä.

Venerdì

Jatkoimme matkaa huikaisevan kauniin Arno-joen yli Santo Spiriton aukiolle, johon pysähdyimme levähtämään suihkulähteelle.

Levähdyksen jälkeen suuntasimme varsinaiseen kohteeseemme eli Palazzo Pittiin, Firenzen mahtisuvun Medicien entiseen palatsiin, joka toimii nykyisin taidemuseona. Palazzo Pitti on karusta ulkomuodostaan huolimatta sisältään varsinainen taideteos. Se on loputtomien toinen toistaan kauniimpien huoneiden kullalla ja freskoilla kuorrutettu sokkelo, joka kätkee uumeniinsa mahtisuvun historian.

Palazzo Pittissä oli näytillä taulujen lisäksi myös muun muassa Medicien puvusto, korustoa ja astiastoa sekä nykytaidetta. Yksi hienoimmista nähtävyyksistä Palazzo Pittin alueella on kuitenkin sen puutarha, Giardino di Bóboli, joka on kauniiden patsaiden, suihkulähteiden ja puiden muodostama laaja ulko-alue.

Seuraavaksi alkoikin sitten porrasrääkki, kun kiipesimme valtavan ylämäen ja loputtomat portaat ylös San Miniato al Monte -nimiseen kirkkoon. Siellä pysähdyimme nauttimaan kirkon viileistä ja kauniista sisätiloista ja osa vieraili myös hautausmaalla. Kirkolta oli huikeat näköalat: sieltä näkyi koko kaupungin keskusta nähtävyyksineen sekä keskustaa ympäröivät alueet.

San Miniato al Montelta matka jatkui Piazzale Michelangelolle, jonka keskustaa hallitsevat Michelangelon Daavid-patsaan kopio ja useat myyntikojut. Kojujen hintoja vertaillessa tuli muuten mieleen, että Italiassa harrastetaan selvää hintakartellia. Piazzale Michelangelolla pysähdyimme taas lepäämään ja myös sieltä näköalat ovat upeat.

Levähdystauon jälkeen kiemurtelimme siksak-polkuja takaisin keskustaan ihaillen upeita Toscanan maisemia. Tarkoituksenamme oli jatkaa upeaan Santa Crocen kirkkoon, mutta suurin osa porukasta oli liian väsyneitä ja kaikkien jalat olivat enemmän tai vähemmän muussina, joten lopulta Santa Croceen lähtivät vain opettajat, minä ja Riikka.

Santa Croce on siitä erikoinen kirkko, että se on muuten ruskea kivikirkko, mutta sen julkisivu on valkoinen, koristeellinen ja kaunis. Kirkon edessä seisoo myös valtava leijonien vartioima Dante Alighierin patsas.

Santa Croce on iso, kaunis kirkko ja sen useiden patsaiden ja hautamuistomerkkien joukosta löytyvät muun muuassa niin vaatimattomien henkilöiden kuin Galileo Galilein, Danten ja Michelangelon hautamuistomerkit. Santa Crocessa on erittäin kaunis pylväiden reunustama sisäpiha sekä lisäksi koristeellinen kappeli. Paikkaan kuuluu myös museo, joka oli kuitenkin vierailuhetkellämme jo suljettu.

Sabato

Lauantaiaamun matkakohteemme oli mielenkiintoinen, sillä se ei kuulu välttämättä jokaisen Firenzen turistin vakiokierrokseen. Suuntanamme oli nimittäin kartusiaaniluostari, joka sijaitsee korkealla kukkulalla muutamia kilometrejä Firenzen ulkopuolella.

Munkkeja luostarissa on jäljellä enää kolme, ja he saavat elantonsa kasvattamalla mehiläisiä ja oliivipuita. Lisäksi luostarissa järjestetään turistikierroksia, joiden lopussa vierailijat voivat lahjoittaa luostarille rahaa. Munkit viettävät elämästään suurimman osan mietiskellen hiljaa kammioissaan. Heillä on viikossa yksi tunti aikaa puhua toistensa kanssa siihen erikseen varatussa huoneessa.

Itse luostarialue oli erittäin kaunis. Se koostui useista huoneista ja kauniista sisäpihoista, mutta sen ehdoton keskus oli runsautta pursuava kirkko, joka oli täynnä patsaita ja freskoja. Kierros oli erittäin antoisa, vaikkei aivan kaikkea munkin puheesta ymmärtänytkään. On kiehtovaa ajatella, että joku haluaa omistaa elämänsä Jumalalle ja mietiskelylle ja elää ilman ihmiskontakteja.

Luostarista palattuamme suuntasimme Galleria degli Accademiaan ihastelemaan mm. Michelangelon Daavid-patsasta. Accademia oli odotettua pienempi galleria ja saimme sen kierrettyä nopeasti läpi. Mieleenpainuvimpia teoksia olivat kyllä Michelangelon keskeneräiseksi jättämät teokset, sillä niistä saattoi nähdä, kuinka mestari oli alkanut kaivaa teostaan kiven sisästä. Koko galleriaa hallitsi tietenkin kuitenkin samaisen herran valtava Daavid-patsas, jonka tuijottamisesta ei saanut tarpeekseen.

Domenica

Aamupäivä alkoi vierailulla Ognissantin kauniiseen kirkkoon lähellä Arno-jokea. Kirkko teki minuun lähtemättömän vaikutuksen upealla koristelullaan. Siellä olisi ollut hautamuistomerkki Botticellille, muttemme ehtineet etsimään sitä, kun kirkossa oli juuri alkamassa vihkiminen. Kelpaisi minullekin kyllä mennä naimisiin jossain Italian upeista renessanssi- tai barokkikirkoista.

Ognissantista jatkoimme jälleen joen toiselle puolelle ja menimme Firenzen kuuluisimman sillan Ponte Vecchion lähellä olevaan Santa Felicitán, eli pyhän onnellisuuden kirkkoon. Kirkosta kulkee myös Medicien suvun salainen tunneli toiselle puolelle jokea, jotta heidän ei olisi tarvinnut liikkua rahvaan joukossa.

Matka kirkosta jatkui itse Ponte Vecchiolle, 1300-luvulla rakennetulle sillalle, joka ainoana Firenzen silloista säästettiin toisen maailmansodan pommituksista. Ponte Vecchio on siitä erikoinen, että se on levittäytynyt moneen suuntaan ja sillalla kävellessä luulee kävelevänsä normaalilla kadulla. Sillalla toimii useita kultasepän- ja korumyymälöitä, muunlainen toiminta on kielletty.

Ennen Ponte Vecchioon oli kiinnitettynä paljon ikuista rakkautta symboloivia rakkauslukkoja, mutta ne jouduttiin poistamaan, jotta sillan tukirakenteet eivät heikentyisi.

Iltapäivän ohjelmassa oli kauan odotettu Galleria degli Uffizi, yksi maailman tunnetuimmista taidemuseoista, joka pitää sisällään Botticellia, Da Vinciä, Giottoa, Rafaelia ja muita lukemattomia maailmankuuluja taiteilijoita. Uffizi on Giorgio Vasarin suunnittelema palatsi, joka tehtiin alun perin vuosina 1560–1580 virastoiksi herttua Cosimo I de' Medicin hallinnolle. Jo vuonna 1581 rakennuksessa alettiin esitellä Medici-suvun taideaarteita. Kokoelmat lahjoitti Firenzen kaupungille viimeinen Medici-suvun edustaja Anna Maria Ludovica vuonna 1743.

Uffizissa riitti tosiaan kierrettävää ja olisi varmasti mennyt helposti pitempään kuin meille annetut neljä tuntia, jos jalat eivät olisi olleet siinä vaiheessa niin kuolleet, että pysähdyksiä oli pakko pitää usein. Mieleenpainuvimpia teoksia olivat Botticellin Kevään ja Venuksen syntymän ohella Leonardo da Vincin luonnosvaiheeseen jääneet piirrokset, joista saattoi nähdä neron työn vaiheessa.

Lunedì

Aamun ensimmäinen ja meidän mielessämme koko matkan ajan kummitellut haaste oli kiipeäminen Firenzen valtavan tuomiokirkon kupoliin. Portaitahan sinne on yli 450, ja ne muuttuvat lopussa tikasmaisiksi. Oli kyllä kiipeämisen arvoista; maisemat palkitsivat moninkertaisesti. Duomosta saattoi nähdä koko Firenzen kauniine punaisine terrakottakattoineen. Korkeanpaikankammokaan ei vaivannut, kun oltiin jo niin korkealla, että korkeutta ei enää oikeasti edes tajunnut.

Duomosta jatkoimme suoraan Orsanmichelen kirkkoon, joka on siitä erikoinen, että se oli ennen viljasiilo. Kirkon katossa saattaa edelleen nähdä niiltä ajalta peräisin olevia koukkuja. Kirkon sisäpuolen kaunein osa on sen alttarikatos, lisäksi ylemmästä kerroksesta löytyy näyttely kirkon ulkoseinää reunustavista patsaista ja kolmannesta kerroksesta voi ihastella hyvin näkyvää Duomon kupolia.

Viimeinen varsinainen ohjelmamme oli matka maisemakierrosta supermarkettiin. Hyppäsimme bussiin ja ajoimme Firenzen ympäri supermarketille. Kiertoajelu oli siitä mukava, että samalla saattoi kuin hyvästellä rakkaaksi muodostuneen kaupungin. Supermarketista ostelimme tuliaisiksi juustoja, makkaroita ja karkkeja, joista osansa saavat myös opettajat. Italialaisissa kaupoissa myyjät eivät muuten pidä kiirettä: asiakkaita ei palvella, jos viereisen kassan kanssa on juttu kesken. On se Suomessa niin erilaista.

Hostellille palattuamme alkoi epätoivoinen pakkaaminen ja sitten loppuiltamme olikin vapaata ohjelmaa. Tässä vaiheessa suoritimme myös viime hetken epätoivoiset tuliaisostokset. Katukaupat olivat ykkösjuttu: niistä löytää halvalla mitä vaan ja hintaa saa aina myös tingittyä alaspäin. Lisäksi suosittelen katukauppiaiden ohi kävelemistä lämpimästi kaikille naispuolisille henkilöille, joilla on itsetunto-ongelmia, Italiassa nimittäin törmäsi mitä mielikuvituksellisimpiin iskuyrityksiin ja kehuihin. Piraattitavaraa pitää vain varoa: moni mies kaupitteli kadunkulmassa ”oikeita Pradan ja Guccin laukkuja halvalla”, mutta lähti juoksemaan heti, kun poliisista näkyi vilauskin.

Ilta ei kuitenkaan ollut ruokailun jälkeen tosiaankaan ohi, sillä maanantain kruunasi pitkään mainostettu Notte Bianca, suomeksi valkoinen yö, joka vastaa hieman suomalaista taiteiden yötä. Koko kaupunki oli täynnä live-musiikkia aina gospelista rockiin, ja siellä järjestettiin myös mahtava ulkoilmadisko. Ei todellakaan mikä turha päätös uskomattomalle matkalle. Italialaiset tosiaan tietävät, miten järjestää tapahtumia. Taisi siinä muutama kyynelkin tirahtaa, kun seisoimme Duomon aukiolla ja katselimme viimeistä kertaa rakkaaksi muodostuneen kaupungin keskustaa.

Marika Leppänen, kuvat Miia Miettinen ja Marika Leppänen