Toimituksen epilogi

Toimituksen olemassaolo noudattaa omaa draamankaartaan. Siinä on aloitus, jossa niin ohjaaja kuin osallistujatkin seuraavat jännityksellä kokoonpanon muodostumista ja liittoutuvat yhdeksi toimitusvaltioksi. Jännittynyt ja innostunut kihinä on kuultavissa, nähtävissä ja aistittavissa: kaikki odottavat syöksähdystään ensimmäiseen työtehtäväänsä. Kamerat napsuvat, askeleet kopisevat ja kynät tekevät merkintöjään paperille. Kaikessa on tekemisen meininki. Asiat mutkistuvat siinä vaiheessa, kun sanat pitäisi näpytellä näytölle. Kello tikittää, synonyymeja ei tule mieleen, on liikaa hälyä, nälkä, oikeanlaista kuvaa ei löydy...


Konfliktivaiheesta selvitään kuitenkin huippu- ja ratkaisukohtaan: yhdellä napinpainalluksella koko juttu ryöpsähtää kaikkien maailman ihmisten nähtäväksi. Tunne on sekoitus euforiaa ja kauhua: onko se riittävän hyvä? Kun näitä draamallisia nyppylöitä on eletty teemapäivän ajan, seuraa lopuke. Toisinaan lopuke voi kestää aika kauankin, esimerkiksi pari viikkoa. Sinä aikana jutut etenevät nykäyksittäin, niitä kysellään, kiirehditään ja niistä muistutellaan. Lopulta on viimeisen jutunkin lähtölaukaus napsahtanut. Silloin yhden toimituksen tarina on päättynyt.

Välillä toimittajan työssä on kovinkin antoisia hetkiä.

Korvaamattomille nuorille toimittajille suurkiitos kaikesta innostuksestanne, paneutuneisuudestanne, omatoimisuudestanne ja taidoistanne. Teidän ansiostanne teemapäivä taltioituu eikä häviä.


Ja tietenkin ainakin yhtä suuret kiitokset myös teemapäivän vieraille, järjestäjille (varsinkin kirjastoryhmälle, jonka suunnittelema päivä alkujaan oli ja joka teki suunnattoman tuntimäärän kyhätessään ohjelmaa kasaan) ja kaikille päivään osallistujille!

Riikka Vänskä

Kuvat Leena Laukkanen, Miia Miettinen, Heikki Ståhlberg

Maapallon ja elämän kaitseminen on ihmisen vastuulla

Olemme opettajainhuoneessa. Äidinkielen opettaja Riikka Vänskä komentaa kollegojaan olemaan hetken hiljempaa, sillä täällä olisi haastattelu alkamassa. Haastateltavani, avaruustähtitieteen professori Esko Valtaoja, vaikuttaa pirteältä ja hyväntuuliselta onnistuneen luentonsa jälkeen.

Valtaojaa on kiinnostanut pienestä pitäen kaikki mahdollinen kasveista avaruuteen. Ei siis ihme, että vielä tänäkin päivänä hänen mielenkiintonsa suuntautuu maailman- kaikkeuteen, koska se käsittää kaiken mahdolli- sen hänen kiinnostuksen- kohteistaan. Universumin mielenkiintoisin asia on kuitenkin hänen mieles-tään ihminen ja Mars-planeetta. Valtaoja haluaa tietää, onko Marsissa elämää vai ei, ja toivookin sen selviävän vielä hänen elinaikanaan.

Elämän tarkoitusta kysyessäni ympärillä olevat opettajat käännähtävät katsomaan minua ikään kuin sanoen: ”Voi hyvää päivää, miten helppoja kysymyksiä sinulla on!” Valtaojakin mainitsee kysymyksen vaativuudesta, mutta saa kuitenkin vastattua.
- Tietenkin jokaisen täytyy itse tehdä elämän tarkoituksensa. Mä en oikein usko näihin uskontoihin, ideologeihin tai aatteisiin, jotka tulee ja kertoo, mikä on elämän tarkoitus. Sanoisin sillä lailla, että ainakin yksi on kaiken elämän kunnioittaminen ja suojeleminen. Koettaa tehdä parempaa tulevaisuutta. Ei pelkästään kaikille ihmisille, vaan myöskin koko maapallon elämälle.

Valtaoja tiivistää, että kerta me ihmiset olemme maapallon fiksuin porukka, elämä on meidän vastuullamme. Maapallon ja elämän kaitseminen on siis ainakin yksi elämän tarkoitus.

Maailmankaikkeuden turhimmaksi asiaksi professori listaa hetken mietittyään Angry Birdsin ja naurahtaa päälle. Hän kuitenkin jatkaa, ettei maailmankaikkeus täysin turha ole, koska kaikki saa hupinsa jostain. Itse hän kuitenkin kokee kaikki tietokone- ja kännykkäpelit turhiksi eikä kuollakseenkaan keksi, miten kukaan jaksaa niitä edes tehdä. Hän kuitenkin toteaa, että jos joku sanoo jonkin olevan hyvin turhaa, siinä nostaa helposti itsensä liikaa muiden yläpuolelle.

Valtaoja antaa lukiolaisnuorelle yhden hyvän neuvon: ei pidä uskoa liikaa, mitä vanhemmat ihmiset sanovat, vaan miettiä asioita itse. Jos joku sanoo, että asia on näin, se ei välttämättä tarkoita sen olevan niin.

Omista luennoistaan professori toteaa, ettei koskaan kirjoita suoraan, mitä aikoo puhua. Sen sijaan hän listaa asiat, jotka hän haluaa sanoa ja etsii niihin liittyviä kuvia netistä. Se, mitä hän tarkalleen ottaen luennollaan puhuu, on puhdasta stand up -komiikkaa. Valtaoja myöntää, että hän on aina ollut pelokas yleisön edessä eikä esimerkiksi muista jälkeenpäin, mitä oikeastaan on luennollaan sanonut.

Esikuvakseen Valtaoja listaa teinivuosiltaan muun muassa Bertrand Russellin, joka esimer-kiksi osallistui sodanvas- taisiin protesteihin. Eri-tyisesti Russelin kolme päämäärää vetoavat Valtaojaan: täytyy saada rakkautta, saada tietoa ja koettaa lievittää ihmis- kunnan kärsimyksiä. Professori Valtaoja mainitsee esikuvakseen myös Dalai Laman.

Loppukevennykseksi kysyn hänen partansa salaisuutta. Valtaoja myöntää, että se on totaalinen laiskuus ja aamu-unisuus. Hän antoi partansa kasvaa, ja se sopikin hyvin 60-luvulla senaikaiseen hippityyliin ja nykyään taas moottoripyöräilyharrastukseen.

Haastattelun jälkeen jäämme vielä joksikin aikaa keskustelemaan kahvikuppien äärelle. Valtaoja vaikuttaa helposti lähestyttävältä, ja häneltä pyydetäänkin muutama nimikirjoitus. Hän kirjoittaa ne hyvin mielellään ja juo tyytyväisenä kahvikuppinsa loppuun saakka. Tämän jälkeen matka jatkuu kohti uusia haasteita ja maailmankaikkeuksia.

Riina Aamuvuori
Kuvat Leena Laukkanen

Kuvakimara "Samaan aikaan toisaalla..."

Kanteleopettaja Silja Kallio Kuopion Konservatoriosta veti musisoijille kantelepajaa.

SVERIGE IDAG: Toimittaja Peter Al Fakirin työpajassa opiskelijat astuivat ”oikean” ruotsin kielen maailmaan.

Vieraita hengähdys- ja kahvittelutauolla: Kuopion ylioppilasteatterilaiset Henna Eronen ja Olli Ronkainen ja Kompassin Maarit Rönkönharju.

Väittelemistä omaa mielipidettään vastaan

Suostumiseni teemapäivän väittelykilpailuun ei ollut "hurraa!"-huutoja, vaan ennemminkin pakon edessä suostumista, kun äidinkielen opettaja Johanna Vuorinne oli kerännyt nimiämme listaan, ketkä hänen mielestään olisivat sopivia kilpailuun. Olin jo aikaisemmin tiennyt, että minun pitäisi osallistua, mutta kaikkeahan ei tarvitse muistaa? Ryhmänohjaaja Mari Laukkanen kuitenkin päätti, että minun ja Korhosen Katrin olisi osallistuttava, joten siinä sitten istuimme ensimmäisessä kulttuuripäivän pajassa odottamassa kauhuissamme väittelykilpailun alkamista.



Vedimme pitkää tikkua arpoessamme puolustajia ja vastustajia, ja totta kai minä vedin lyhyemmän tikun ja näin vastustimme aihettamme "Maahanmuuttajat - uhka vai mahdolli-suus?". Olin jo aikaisem-min nähnyt aiheemme, joten tiesin, että ne olivat vaikeita, mutta että vielä väittelemään omaa mielipidettään vastaan ja pitämään maahanmuuttajia uhkana yhteiskunnallemme! Puolustajat 10A:lta aloittivat puheenvuorollaan, ja minä menin aivan lukkoon siinä vaiheessa, kun oli meidän aloituspuheenvuoromme. Jännitin tilannetta enemmän kuin itsekään tajusin, eikä aiheen vaikeus helpottanut oloani yhtään. Väittely lähti kuitenkin käyntiin, ja aivan huomaamatta jännitys hälveni ja puhuin suu vaahdossa asiasta. Olin vielä itselleni aikaisemmin luvannut, että väittelen mahdollisimman huonosti, ettei tarvitse väitellä enää loppukilpailussa, mutta muistin lupaukseni vasta sen kymmenminuuttisen jälkeen, kun olin ensin Katrin kanssa väitellyt 17 pisteen arvoisesti. Muita seuratessani mieleni olisi tehnyt huudella väliin kommentteja, eikä naurunpurskahduksiltakaan vältytty, sillä jokainen väittelijä lisäsi huumoria omiin väitteisiinsä ja väittelyitä oli hauska seurata.

Ja mitäs minä lupasinkaan loppukilpailusta? Olin itkun ja naurun rajamailla siinä vaiheessa, kun tajusin, että olimme lunastaneet paikkamme loppukilpailuun. Olin innoissani, että pääsimme Katrin kanssa loppukilpailuun, mutta väitteleminen koko koulun edessä tuntui ahdistavalta ajatukselta. Arvoimme aiheen samantien, ja aiheeksi valikoitui NATO. Pitäisikö Suomen liittyä sotilasliitto NATO:on? Pidin kaikki sormet ja varpaat ristissä ja toivoin, että saisimme jälleen lyhyemmän tikun ja pääsisimme vastustamaan aihetta. Vedin jälleen tikkua ja todella pidättelin hengitystäni, kun seurasin tikun jatkumista ja jatkumista. Pitkä tikku. Hienoa, jälleen väittelemään omaa mielipidettään vastaan ja vielä koko koulun edessä! Jotta tilanne ei olisi vieläkään liian helppo, vastustajamme olivat Jaakko Vesterinen ja Pieta Tuomisto, juuri se parivaljakko, joka jyräsi mielipiteillään ja perusteillaan niin, että en varmasti ennättäisi avata edes suutani, ja jota myös kunnioitin valtavasti, sillä tiesin molempien osaavan väitellä hyvin! Jaakon "jes!"-huudot vierestäni saivat minut myrtyneen huvittuneena mulkaisemaan Jaakkoa, sillä he pääsivät vastustamaan NATO:on liittymistä.

Tärisin ja olin valmis ottamaan jalat alleni ihan milloin tahansa, kun istuin salissa odottamassa vain sitä hetkeä, kun joutuisin astumaan koulun eteen loppukil-pailuun. Kun se aika koitti, olin niin hermostunut, että höpötin valtavasti jotakin Jaakolle ja Pietalle. Katria ei vain näkynyt missään. Paniikkini kasvoi sitä mukaan, mitä enemmän sekunteja kului, eikä Katria näkynyt. Ei minua saanut jättää yksin! Vaikka olenkin tottunut esiintyjä isojenkin yleisöjen edessä, kaikki se kokemus hävisi ja olin vain hermostunut mytty. Katrin saapuminen pelasti minut pyörty-miseltä, koska olin ilmeisesti unohtanut hengittää, ja loppukilpailu pääsi vauhtiin. Kuten osasin jo odottaa, Jaakolla ja Pietalla oli todella hyviä argumentteja, enkä voinut kuin ihmetellä, miten tästä selvittäisiin. Koko ajan, useammin ja useammin, työnsin mikrofonia Katria kohden, että hän sanoisi jotain, sillä en todellakaan keksinyt mitään muuta sanottavaa kuin "miksi?" tai "millä perusteella?". Kym-menen minuuttia kului yllättävän nopeasti, jälleen kerran, ja se oli ohitse. Huokaisin todella syvään: selvisimme!

Esko Valtaoja, vieraileva puhujamme, valitsi voittajan, ja mielessäni jo onnittelin Jaakkoa ja Pietaa -  he olivat todella hyviä! Valtaoja pohjusti valintaansa hyvin ja kertoi vaihtaneensa puoltaan monta kertaa väittelyn aikana. Yhtäkkiä Valtaoja kuitenkin osoitti minua ja Katria, ja mitä ihmettä? Me voitimme! Yleisö taputti, ja katselin ihmeissäni ympärilleni: todellako? Hymyilin typerästi ja onnittelin Jaakkoa ja Pietaa, voisiko parempia vastustajia toivoa? Rehtori kävi luovuttamassa minulle ja Katrille ruusut sekä palkintokirjat. Hymyilin kirjan etusivulta löytyvälle tekstille "Kallaveden lukion väittelykilpailu 2012, 1. palkinto".

Väittelykilpailu oli jotain odottamatonta. Kaikki väittelijät olivat täysillä mukana, eikä siinä tilanteessa vaan pysty olemaan väittelemättä, kun sitä varten paikalla ollaan. Kun kuulet väitteen, tiedät, että sinun on vastattava siihen. Kaikki jännitys, panikointi ja "en mä ihan oikeesti halua" -valitus taisivat vain olla silmänlumetta. Minä todella nautin väittelytilanteista!

Jessika Koivisto
Kuvat Sonja Ovaskainen

Maukasta mahan täydeltä - international cuisine

Oppilaat nauravat, hyörivät ympäriinsä ja yrittävät parhaansa mukaan löytää tarvittavia tarvikkeita ja astioita, jotta voisivat aloittaa ruuanvalmistuksen. Kevyt musiikki soi taustalla sekoittuen puheensorinaan ja opettajien antamiin ohjeisiin. Kuka tekisi mitäkin?

International cuisine on teemapäivämme ruuanlaittoon keskittyvä paja. Siinä oppilaiden tulee valmistaa ryhmissä kahden opettajan, Pirpa Luomalan ja Elisa Gonzales-Vesanderin,  johdolla erilaisia ruokalajeja. Päivän menu on tortilla de patatas, bruschetta al pomodoro, mousse au chocolat blanc ja chocolate chip cookies eli perunamunakasta, tomaattibruschettaa, valkosuklaavaahtoa ja suklaahippukeksejä.

Pajan kesto on puolitoista tuntia, jonka aikana pajaan ilmoittautuneet jaetaan ryhmiin ja heille annettaan ohjeet, joiden avulla kunkin ryhmän tulee valmistaa kaikille pajassa mukana oleville ruokaa. Sitten ryhmät valitsevat työskentelypisteet ja aloittavat. Ruuan-

laitto ainakin tuntuu sujuvan ilman suurempia ongelmia ja tunnelma on mukavan rento. Ruokien valmistuttua kaikki alkavat syödä hyvällä mielellä ja tyytyväisinä oman vaivan- näkönsä tuloksiin. Kaiken kaikkiaan sekä oppilaat että ohjaajat tuntuvat nauttivan pajasta ja ruuanlaitosta.

Tiina-Liisa Hämäläinen

Kuvat Leena Laukkanen

Maailmanloppu ei tule vuonna 2012

Pahimmankin pessimistin käsitys tulevaisuudesta kääntyy positiiviseksi, kun ääneen pääsee Turun yliopiston avaruustähtitieteen professori Esko Valtaoja. Luennollaan hän haluaa korjata harhaluulon vanhoista hyvistä ajoista ja näyttää paikalle kokoontuneelle nuorisolle, että nykyisyys ja tulevaisuus eivät ole niin synkkiä, kuin miltä ne vaikuttavat.

– Maailmanloppu tulee, muttei vuonna 2012, vaan vasta viiden miljardin vuoden päästä, hän kertoo. Ihmiskunnan historia on vasta 200 000 vuotta pitkä, maailmankaikkeuden historiaan verrattuna se on kuin yhden vaalean hiuksen paksuus. Ihmiskunnalla on vielä siis tulevaisuus edessään.

Luento alkaa sillä, että Valtaoja lähtee käymään läpi ihmisen historiaa ja osoittaa, että vanha suomalainen ihannekäsitys punaisesta tuvasta ja perunamaasta on romantisoitu.

– Ihmiskunnalla ei ole koskaan mennyt niin hyvin kuin nykypäivänä, hän julistaa. Valtaojan mielestä elämme tällä hetkellä paratiisissa, ennen emme voineet mitään taudeille, nälälle ja väkivallalle.

Valtaojan mukaan ihmiskunnan historia tuli käännekohtaan 1800-luvulla, kun tiede keksittiin. Sen jälkeen niin odotettu elinikä kuin bruttokansantuotekin ovat vain nousseet.

– Viime vuosisataa väitetään ihmiskunnan historian synkimmäksi, mutta todellisuudessa jo Tšingis-kaani tappoi aikanaan suhteessa enemmän ihmisiä ja maailmansotien aikana bruttokansantuote vain jatkoi nousemistaan, Valtaoja kuvailee.

– Jos kaikki eläisivät niin kuin suomalaiset, tarvitsisivat maailman ihmiset asumiseen viisi maapalloa, hän kertoo. Hänen väittää kuitenkin, että 50 vuoden päästä on mahdollista, että kaikki maailman ihmiset eläisivät yhtä hyvin kuin suomalaiset tänä päivänä.

Ratkaisut raaka-aine- ja energiapulaan löytyvät Valtaojan mielestä avaruudesta, kuten aurinkovoimaloista asteroideista louhittavista mineraaleista.

– Mitään nykyajan teknologiaa ei ollut sata vuotta sitten, tulevaisuus on vasta edessä, Valtaoja huomauttaa. Hänen mukaansa meidän mielikuvituksemme ei pysty edes kuvittelemaan, millainen maailma tulee olemaan sadan vuoden päästä.

– Kaikki on kiinni teistä nuorista, tulevaisuus on teidän, hän julistaa. Valtaoja saa puheensa lopuksi raikuvat aplodit, ja nuoret poistuvat salista hymyillen jutellen vilkkaasti. Humoristisen professorin hauska tapa esittää vaikeat asiat kansantajuisesti on tarjonnut kaikille ajattelemisen aihetta omaan elämäänsä ja antanut hienon huipennuksen kulttuuriteemapäivälle.

Marika Leppänen, kuvat Miia Miettinen

Tarinoita Toscanan auringon alta

Yksi päivän pajoista oli ITKU-kurssilaisten matkakokemuksien kertaamista. ITKU tarkoittaa kuvataiteen ja italian integraatiokurssia, jonka tarkoituksena on kyseisten aineiden lisäksi perehtyä Firenzen taideaarteisiin ja paikalliseen kulttuuriin.

 Giovedì

Kun seisoin keskiviikkoiltana puoli yksitoista Kuopion linja-autoasemalla, en tiennyt, mitä odottaa. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että vain kuudentoista tunnin päästä menettäisin sydämeni kaupungille nimeltä Firenze.

Aluksi kaikki tuntui olevan kuin suoraan paratiisista. Astuessamme lentokoneesta kuulimme kaunista italiaa, saatoimme riisua takkimme ja koko vehreä, kesäinen maisema kylpi auringonvalossa. Tuntui, kuin olisimme laskeutuneet johonkin täysin epätodelliseen matkaan.

Ensimmäinen kertani puhua italiaa koitti pian, kun jouduin ostamaan koko porukalle liput lentokenttäbussiin. Jännitti valtavasti, mutta huomasin hämmästyksekseni, että bussikuski ymmärsi minua ja oli vieläpä ystävällinen. Kyllä on ehdottomasti edes yrittämisen arvoista asioiden hoitaminen italiaksi!

Matkalla kohti Firenzen keskustaa saimme ihastella täysin Suomesta poikkeavia maisemia. Taloissa oli perinteiset kauniit luukut ikkunoissa, niiden katoilla oli puutarhoja ja joka paikka näytti kuhisevan elämää.

Saavuimme bussilla rautatieasemalle, josta lähdimme kävelemään maisemia ja katukuvaa ihastellen kohti majoituspaikkaamme hostelli Archi Rossia. Hostelli oli erittäin positiivinen yllätys: meidän yhdeksän hengen huoneemme oli tilava ja kaunis, meillä oli oma kylpyhuone ja sisäpihalle saattoi mennä istumaan iltaa tai nauttimaan lounasta. Archi Rossi tuntui muutaman päivän jälkeen meidän omalta kotoisalta miniparatiisiltamme. Majoituttuamme alkoi kävellen tapahtuva tutustumiskierros Firenzessä.

Venerdì

Jatkoimme matkaa huikaisevan kauniin Arno-joen yli Santo Spiriton aukiolle, johon pysähdyimme levähtämään suihkulähteelle.

Levähdyksen jälkeen suuntasimme varsinaiseen kohteeseemme eli Palazzo Pittiin, Firenzen mahtisuvun Medicien entiseen palatsiin, joka toimii nykyisin taidemuseona. Palazzo Pitti on karusta ulkomuodostaan huolimatta sisältään varsinainen taideteos. Se on loputtomien toinen toistaan kauniimpien huoneiden kullalla ja freskoilla kuorrutettu sokkelo, joka kätkee uumeniinsa mahtisuvun historian.

Palazzo Pittissä oli näytillä taulujen lisäksi myös muun muassa Medicien puvusto, korustoa ja astiastoa sekä nykytaidetta. Yksi hienoimmista nähtävyyksistä Palazzo Pittin alueella on kuitenkin sen puutarha, Giardino di Bóboli, joka on kauniiden patsaiden, suihkulähteiden ja puiden muodostama laaja ulko-alue.

Seuraavaksi alkoikin sitten porrasrääkki, kun kiipesimme valtavan ylämäen ja loputtomat portaat ylös San Miniato al Monte -nimiseen kirkkoon. Siellä pysähdyimme nauttimaan kirkon viileistä ja kauniista sisätiloista ja osa vieraili myös hautausmaalla. Kirkolta oli huikeat näköalat: sieltä näkyi koko kaupungin keskusta nähtävyyksineen sekä keskustaa ympäröivät alueet.

San Miniato al Montelta matka jatkui Piazzale Michelangelolle, jonka keskustaa hallitsevat Michelangelon Daavid-patsaan kopio ja useat myyntikojut. Kojujen hintoja vertaillessa tuli muuten mieleen, että Italiassa harrastetaan selvää hintakartellia. Piazzale Michelangelolla pysähdyimme taas lepäämään ja myös sieltä näköalat ovat upeat.

Levähdystauon jälkeen kiemurtelimme siksak-polkuja takaisin keskustaan ihaillen upeita Toscanan maisemia. Tarkoituksenamme oli jatkaa upeaan Santa Crocen kirkkoon, mutta suurin osa porukasta oli liian väsyneitä ja kaikkien jalat olivat enemmän tai vähemmän muussina, joten lopulta Santa Croceen lähtivät vain opettajat, minä ja Riikka.

Santa Croce on siitä erikoinen kirkko, että se on muuten ruskea kivikirkko, mutta sen julkisivu on valkoinen, koristeellinen ja kaunis. Kirkon edessä seisoo myös valtava leijonien vartioima Dante Alighierin patsas.

Santa Croce on iso, kaunis kirkko ja sen useiden patsaiden ja hautamuistomerkkien joukosta löytyvät muun muuassa niin vaatimattomien henkilöiden kuin Galileo Galilein, Danten ja Michelangelon hautamuistomerkit. Santa Crocessa on erittäin kaunis pylväiden reunustama sisäpiha sekä lisäksi koristeellinen kappeli. Paikkaan kuuluu myös museo, joka oli kuitenkin vierailuhetkellämme jo suljettu.

Sabato

Lauantaiaamun matkakohteemme oli mielenkiintoinen, sillä se ei kuulu välttämättä jokaisen Firenzen turistin vakiokierrokseen. Suuntanamme oli nimittäin kartusiaaniluostari, joka sijaitsee korkealla kukkulalla muutamia kilometrejä Firenzen ulkopuolella.

Munkkeja luostarissa on jäljellä enää kolme, ja he saavat elantonsa kasvattamalla mehiläisiä ja oliivipuita. Lisäksi luostarissa järjestetään turistikierroksia, joiden lopussa vierailijat voivat lahjoittaa luostarille rahaa. Munkit viettävät elämästään suurimman osan mietiskellen hiljaa kammioissaan. Heillä on viikossa yksi tunti aikaa puhua toistensa kanssa siihen erikseen varatussa huoneessa.

Itse luostarialue oli erittäin kaunis. Se koostui useista huoneista ja kauniista sisäpihoista, mutta sen ehdoton keskus oli runsautta pursuava kirkko, joka oli täynnä patsaita ja freskoja. Kierros oli erittäin antoisa, vaikkei aivan kaikkea munkin puheesta ymmärtänytkään. On kiehtovaa ajatella, että joku haluaa omistaa elämänsä Jumalalle ja mietiskelylle ja elää ilman ihmiskontakteja.

Luostarista palattuamme suuntasimme Galleria degli Accademiaan ihastelemaan mm. Michelangelon Daavid-patsasta. Accademia oli odotettua pienempi galleria ja saimme sen kierrettyä nopeasti läpi. Mieleenpainuvimpia teoksia olivat kyllä Michelangelon keskeneräiseksi jättämät teokset, sillä niistä saattoi nähdä, kuinka mestari oli alkanut kaivaa teostaan kiven sisästä. Koko galleriaa hallitsi tietenkin kuitenkin samaisen herran valtava Daavid-patsas, jonka tuijottamisesta ei saanut tarpeekseen.

Domenica

Aamupäivä alkoi vierailulla Ognissantin kauniiseen kirkkoon lähellä Arno-jokea. Kirkko teki minuun lähtemättömän vaikutuksen upealla koristelullaan. Siellä olisi ollut hautamuistomerkki Botticellille, muttemme ehtineet etsimään sitä, kun kirkossa oli juuri alkamassa vihkiminen. Kelpaisi minullekin kyllä mennä naimisiin jossain Italian upeista renessanssi- tai barokkikirkoista.

Ognissantista jatkoimme jälleen joen toiselle puolelle ja menimme Firenzen kuuluisimman sillan Ponte Vecchion lähellä olevaan Santa Felicitán, eli pyhän onnellisuuden kirkkoon. Kirkosta kulkee myös Medicien suvun salainen tunneli toiselle puolelle jokea, jotta heidän ei olisi tarvinnut liikkua rahvaan joukossa.

Matka kirkosta jatkui itse Ponte Vecchiolle, 1300-luvulla rakennetulle sillalle, joka ainoana Firenzen silloista säästettiin toisen maailmansodan pommituksista. Ponte Vecchio on siitä erikoinen, että se on levittäytynyt moneen suuntaan ja sillalla kävellessä luulee kävelevänsä normaalilla kadulla. Sillalla toimii useita kultasepän- ja korumyymälöitä, muunlainen toiminta on kielletty.

Ennen Ponte Vecchioon oli kiinnitettynä paljon ikuista rakkautta symboloivia rakkauslukkoja, mutta ne jouduttiin poistamaan, jotta sillan tukirakenteet eivät heikentyisi.

Iltapäivän ohjelmassa oli kauan odotettu Galleria degli Uffizi, yksi maailman tunnetuimmista taidemuseoista, joka pitää sisällään Botticellia, Da Vinciä, Giottoa, Rafaelia ja muita lukemattomia maailmankuuluja taiteilijoita. Uffizi on Giorgio Vasarin suunnittelema palatsi, joka tehtiin alun perin vuosina 1560–1580 virastoiksi herttua Cosimo I de' Medicin hallinnolle. Jo vuonna 1581 rakennuksessa alettiin esitellä Medici-suvun taideaarteita. Kokoelmat lahjoitti Firenzen kaupungille viimeinen Medici-suvun edustaja Anna Maria Ludovica vuonna 1743.

Uffizissa riitti tosiaan kierrettävää ja olisi varmasti mennyt helposti pitempään kuin meille annetut neljä tuntia, jos jalat eivät olisi olleet siinä vaiheessa niin kuolleet, että pysähdyksiä oli pakko pitää usein. Mieleenpainuvimpia teoksia olivat Botticellin Kevään ja Venuksen syntymän ohella Leonardo da Vincin luonnosvaiheeseen jääneet piirrokset, joista saattoi nähdä neron työn vaiheessa.

Lunedì

Aamun ensimmäinen ja meidän mielessämme koko matkan ajan kummitellut haaste oli kiipeäminen Firenzen valtavan tuomiokirkon kupoliin. Portaitahan sinne on yli 450, ja ne muuttuvat lopussa tikasmaisiksi. Oli kyllä kiipeämisen arvoista; maisemat palkitsivat moninkertaisesti. Duomosta saattoi nähdä koko Firenzen kauniine punaisine terrakottakattoineen. Korkeanpaikankammokaan ei vaivannut, kun oltiin jo niin korkealla, että korkeutta ei enää oikeasti edes tajunnut.

Duomosta jatkoimme suoraan Orsanmichelen kirkkoon, joka on siitä erikoinen, että se oli ennen viljasiilo. Kirkon katossa saattaa edelleen nähdä niiltä ajalta peräisin olevia koukkuja. Kirkon sisäpuolen kaunein osa on sen alttarikatos, lisäksi ylemmästä kerroksesta löytyy näyttely kirkon ulkoseinää reunustavista patsaista ja kolmannesta kerroksesta voi ihastella hyvin näkyvää Duomon kupolia.

Viimeinen varsinainen ohjelmamme oli matka maisemakierrosta supermarkettiin. Hyppäsimme bussiin ja ajoimme Firenzen ympäri supermarketille. Kiertoajelu oli siitä mukava, että samalla saattoi kuin hyvästellä rakkaaksi muodostuneen kaupungin. Supermarketista ostelimme tuliaisiksi juustoja, makkaroita ja karkkeja, joista osansa saavat myös opettajat. Italialaisissa kaupoissa myyjät eivät muuten pidä kiirettä: asiakkaita ei palvella, jos viereisen kassan kanssa on juttu kesken. On se Suomessa niin erilaista.

Hostellille palattuamme alkoi epätoivoinen pakkaaminen ja sitten loppuiltamme olikin vapaata ohjelmaa. Tässä vaiheessa suoritimme myös viime hetken epätoivoiset tuliaisostokset. Katukaupat olivat ykkösjuttu: niistä löytää halvalla mitä vaan ja hintaa saa aina myös tingittyä alaspäin. Lisäksi suosittelen katukauppiaiden ohi kävelemistä lämpimästi kaikille naispuolisille henkilöille, joilla on itsetunto-ongelmia, Italiassa nimittäin törmäsi mitä mielikuvituksellisimpiin iskuyrityksiin ja kehuihin. Piraattitavaraa pitää vain varoa: moni mies kaupitteli kadunkulmassa ”oikeita Pradan ja Guccin laukkuja halvalla”, mutta lähti juoksemaan heti, kun poliisista näkyi vilauskin.

Ilta ei kuitenkaan ollut ruokailun jälkeen tosiaankaan ohi, sillä maanantain kruunasi pitkään mainostettu Notte Bianca, suomeksi valkoinen yö, joka vastaa hieman suomalaista taiteiden yötä. Koko kaupunki oli täynnä live-musiikkia aina gospelista rockiin, ja siellä järjestettiin myös mahtava ulkoilmadisko. Ei todellakaan mikä turha päätös uskomattomalle matkalle. Italialaiset tosiaan tietävät, miten järjestää tapahtumia. Taisi siinä muutama kyynelkin tirahtaa, kun seisoimme Duomon aukiolla ja katselimme viimeistä kertaa rakkaaksi muodostuneen kaupungin keskustaa.

Marika Leppänen, kuvat Miia Miettinen ja Marika Leppänen

Marco Hietala tekee musiikkia musiikin vuoksi

Koko luokka ratkeaa aplodeihin, kun pitkätukkainen ja komeapartainen muusikko kävelee sisään Nightwishin The Islanderin säestämänä. Nightwish- ja Tarot-yhtyeiden laulajabasisti Marco Hietala on tullut kertomaan rocklyriikasta ja muusikon urastaan. Velmuilmeinen mies istuu opettajanpöydän taakse ja luokka hiljenee jännityksestä.

Hietalan tietä musiikin pariin lähdetään kertaamaan aina lapsuudesta asti. Hän kertoo kasvaneensa musikaalisessa perheessä ja varsinkin isänsä kuunnelleen paljon musiikkia. Raskaampi musiikki ja varsinkin Black Sabbath kolahtivat kovaa nuoreen Hietalaan.

– 11-vuotiaana skidinä, kun olin aamulla yksin kotona, laitoin stereot täysille ja lauloin mukana niin kovaa kuin keuhkoista lähti, Hietala kuvaa laulu-uransa alkua. Kun Hietala oli 13-vuotias, teki hän jo ensimmäisen biisinsä. Hän sanoitti alusta asti englanniksi, mutta koska he soittivat myös paljon punkia, olivat osat sanoituksista suomeksi.

– Sitä koetettiin olla niin provosoivia ja aggressiivisia kuin vaan mahdollista, Hietala muistelee.

Samoihin aikoihin bändistä tuli hänen juttunsa. Hietala kertoo keskittymisen muuhun, kuten koulunkäyntiin, olleen koetuksella.

– Koulussa oli kuitenkin käytävä, kun rehtorina oli oma äitini, hän naurahtaa.

Kaksikymppisenä hän heitti jo satunnaista keikkaa veljensä Zachary Hietalan kanssa. He kiersivät rock-kilpailuja ja tarttuivat kaikkiin mahdollisiin mahdollisuuksiin.  Suhteita syntyi mm. Sleepy Sleepersiin ja keikkapaikkojen järjestäjiin, ja näin keikkojen hankkiminen helpottui.

Euroopan kiertueella Hietala pääsi lämmittelemään Nightwishiä, jonka jäsenten kanssa hän huomasi tulevansa hyvin toimeen. Nightwishillä oli ongelmia basistinsa kanssa, ja Hietala sai kuulla, että he etsivät uuttaa laulavaa basistia. Niin hän päätyi Nightwishin riveihin.

Nightwish palasi juuri Pohjoismaat, Baltian, Keski-Euroopan ja Italian käsittäneeltä Euroopan kiertueelta.

– Aamulla, kun nousee bussista, huomaa olevansa jonkun hallin pihassa, jossa vietetäänkin koko loppupäivä, Marco kuvailee. Suurin osa päivästä on pelkkää odottelua, kun ennen iltapäivän soundcheckiä ei ehdi käymään missään ja soundcheckin jälkeen täytyy jo valmistautua omaan keikkaan.

– Viime Euroopan kiertueella me kulutimme aikaa pelaamalla pokerinoppaa, Hietala muistelee. Hänen mielestään juuri tekemisen puute on se syy, mikä saa jotkut muusikot käyttämään alkoholia ja vahvempia aineita kiertueilla.

Kiertue-elämästä takaisin arkeen palaaminen on vaikeampaa kuin toisin päin. Kun on vetänyt koko kiertueen samalla rutiinilla, on kotona vaikeaa keksiä heti tekemistä. Lisäksi Hietalaon huomannut, että hän tulee aina hieman kipeäksi palattuaan kotiin.

– Keho on ylirasittunut kiertue-elämästä, ja väsymys laukeaa sitten kotona, Hietala selittää.

Hietalalla on studioäänittäjän koulutus, mutta nykyään hänen ei tarvitse kuin soittaa elääkseen. Hietalan mielestä studioäänityksessä on puolensa, mutta hän huomauttaa, että kun kaikki soittovirheet voidaan nykyään korjata miksauksella, on bändien yhteyssoittokyky huonontunut.

– Kimppasoittoa ei voi koskaan olla liikaa, hän julistaa.

Ideat biisien sanoihin saattavat syntyä missä vaan, mutta välillä Hietala myös istuu alas miettimään ja kirjoittamaan. Hänen mukaansa on tärkeää olla avoin, kun tekstiä kirjoittaa.

– Kevyen musiikin sanat ovat yleensä liian korneja. Tekstissä on kuitenkin oltava sopivasti korniutta, jotta se kiinnostaa kuuntelijaa. Korniudessa on löydettävä oikea suhde, Hietala kuvailee sanoitusprosessia. Biisin teossa hän käyttää yleensä alussa akustista kitaraa, vaikka basso onkin hänelle luonnollisin soitin.

Iltalehtien juttuihin ja julkisuuteen Hietala myöntää olevansa kyllästynyt, ja ns. julkisuuden glamouria hänelle ei tulisi ikävä. Musiikin tekemiseen hän ei kuitenkaan ole koskaan kyllästynyt ja aikoo jatkaa musiikin parissa niin pitkään kuin vaan pystyy.

– Nautin musiikin tekemisestä ja teen musiikkia juuri sen takia, Hietala kiteyttää.

Hietala suosittelee muusikon uraa kaikille nuorille, jotka kestävät työn huonot puolet ja haluavat tehdä musiikkia sen itsensä, ei julkisuuden takia.

Marika Leppänen, kuvat Miia Miettinen

Kuinka leikkiä toimittajaa?

Vielä pari viikkoa sitten en tiennyt tapahtumasta mitään, mutta tässä minä nyt olen: juoksentelen ympäri koulua ja leikin toimittajaa.  Ensimmäinen paja ja haastattelu sujuvat mukavasti, mutta kun ne pitäisi kirjoittaa jutuksi, vaikeudet alkavat. Alku on kuin siirapissa mönkimistä, eikä ajan yliluonnollisen nopea eteneminen helpota lainkaan. Kiire ja epätietoisuus pörräävät häiritsevästi korvanjuuressa. Mikä neuvoksi?

Saan heti huomata, että Savon Sanomien toimittajan Kristiina Poutiaisen työpajasta kertyneet tiedonmuruset pääsevät hyötykäyttöön. Poutiaisen puhe tekstin karsimisesta on ennestään tuttua, mutta aiheenrajauksen ja näkökulman tärkeydet saavat minut pohtimaan toimittajan tehtävääni uudelta kantilta.

Harjoituksessa kaikki saivat
tehtävänantopaperilla oman näkökulmansa.

Kristiina Poutiainen aloittaa työpajan kertomalla työstään. Hän toteaa Savon Sanomista löytyvän niin sanotusti keveitä uutisia ja painottaa näkökulman tärkeyttä. Esimerkkitapauksena toimittaja käyttää NouHätä-kilpailun uutisointia. Kun selvisi kuopiolaisen ryhmän voittaneen, uutinen muutettiin keskittymään voittoon. Näkökulma on hyvä päättää etukäteen, mutta se voi hyvinkin muuttua haastattelun edetessä, jos kohteesta paljastuu jokin mielenkiintoinen seikka, johon uutinen kannattaa keskittää.

Poutiainen teettää opiskelijoille rennon harjoituksen, jossa hän ja äidinkielen opettaja Riikka Vänskä näyttelevät kuvitellun henkilön, kirjailija Ilona Lambergin, haastattelun. Opiskelijoiden tehtävänä on poimia haastattelusta oman perspektiivinsä mukaan tärkeimmät asiat. Näkökulmat ovat rakkauselämä, uutinen tulevasta teoksesta ja näin pääsin unelma-ammattiini.

Poutiainen ei joudu olemaan koko ajan itsekseen äänessä. Muutamia kysymyksiä esitetään, esimerkiksi eräs opiskelija nostaa esille uutisten kirjoitusvirheet ja puhekielisyyden. Pajanpitäjä muistuttaa, että uusien toimittajien pitäisi kiinnittää kirjakielisyyteen huomiota. Hänen mukaansa myös vanhempien toimittajien pitää muistaa kirjoittamiseen liittyvät vinkit, kuten tiivistäminen.

Poutiaisen mielestä haastatteleminen on helppoa, koska periaatteessa kaikki teksti tulee kohteelta itseltään. Toimittajan työssä on luonnollisesti huonojakin puolia. Esimerkiksi helikopterionnettomuuden myötä kaiken menettäneen miehen pitäessä tiedotustilaisuutta toimittajaa väistämättä hieman säälitti miehen raskas kohtalo. Noloja paljastuksia Poutiainen ei niinkään sääli: onhan hänellä toimittajan uteliaisuutensa ja kohteilla oma vastuu sanoistaan. Haastateltavat tietävät kyllä puhuvansa toimittajalle. Lisäksi jos haastateltavat haluavat, he saavat tarkistaa haastattelutekstin ennen julkaisua. Tämä oikeus on kaikilla, vaikka toimittajat eivät sitä aina mainitse, varsinkaan pienempien haastattelujen yhteydessä. Jos lopputulos ei miellytä, voi asiasta tehdä valituksen toimitukselle.

Jottei väärinkäsityksiä ja sanojen vääntelyä tapahtuisi, haastattelun äänitys on yksi apukeino. Poutiainen kertoo käyttävänsä äänitystä lähinnä tärkeimmissä uutisissa, esimerkiksi pääministeriä haastateltaessa. Hänellä on puhelimitse käytäviä haastatteluja varten matkapuhelimessaan äänitysohjelma.

Kokenut toimittaja vinkkaa pienien tukisanojen auttavan muistiinpanoja tehdessä. Omia papereita ei kannatta koko ajan tuijottaa, katsekontakti on hyvä ottaa välillä ja haastateltavan kuunteleminen on hyvin tärkeää. Kun kuuntelee tarkkaan, saattaa kohteesta selvitä jotain uutta. Omia mielipiteitä ja tunteita ei saa uutisessa näkyä, eikä niitä myöskään tyrkytetä haastateltavalle, mutta tietynlainen empaattisuus on hyvä pitää mielessä.

Kun tulee puhe Savon Sanomien mahdollisista töistä nuorille, Poutiainen vinkkaa heinä-elokuussa käynnistyvän haku nuorisoraatiin. Nuorisoraadissa 13-19-vuotiaat pääsevät tutustumaan lehtityöhön ja voivat saada jopa kirjoittamiaan juttuja julkaistavaksi lehteen nuorten sivuille. Työstä saa rahallista korvausta, mutta lisäksi myös sellaisia kokemuksia, joita ei rahalla voi ostaa. Poutiainen toivottaa myös koulut tervetulleiksi vierailemaan Savon Sanomilla. Kannattaa vaan ottaa ajoissa yhteyttä, sillä toimittajat ovat usein kiireisiä.

 

Sanna Jääskeläinen

Kuvat: Saara Waldén

Intialaista eksotiikkaa

Kulttuuriantropologi Veera Hietanen, joka on myös aikoinaan käynyt Kallaveden lukiota, kertoo pajassaan Intiasta ja sen kulttuurista kuvien ja esineiden saattelemina.

Hietanen kertoo kaiken lähteneen siitä, kun hän lähti poikaystävänsä kanssa kolmeksi kuukaudeksi kiertämään Intiaa. Hän ei tiennyt tuolloin Intian kulttuurista juurikaan mitään ja häntä jännitti matka kovasti etukäteen.

- Kaikki oli yhtä aikaa niin erilaista, mutta silti samanlaista - normaalia arkipäivää sielläkin elettiin, mutta erilaisissa oloissa, Hietanen toteaa.

Intiassa oli paljon vastakohtaisuuksia: toisaalta siellä oli todella likaista ja paljon jätettä, mutta löytyi sieltä myös uskomattoman kauniita maisemia ja upeaa luontoakin.

Matkansa aikana Hietanen kiinnostui maasta niin paljon, että palasi sinne myöhemmin takaisin  kahdeksi ja puoleksi kuukaudeksi tekemään gradu-työtään. Aiheena hänellä oli se, kuinka pieni yhteisö pyrkii vaikuttamaan yhteiskunnan tasa-arvoistumiseen.

Maistiasiksi intialaista mausteteetä

Graduaan Hietanen pääsi tekemään Mitraniketan-nimiseen kouluyhteisöön: sisäoppilaitokseen, jossa opiskelevat huonoista sosiaalisista tai taloudellisista oloista kärsivät lapset, jotka eivät voi asua kotonaan. Koulu sijaitsee Keralan osavaltiossa, lounaisessa Intiassa. Mitraniketanin perustaja, Viswanathan, on jo noin 80-vuotias. Hän on aina ollut aktiivinen kansalainen ja ollut mukana muun muassa Intian itsenäisyystaistelussa.

Hietanen kertoo, että vaikka Intia on muuten todella likainen paikka, koulun kampuksen alue on erityisen siisti ja puhdas. Nuorille opetetaankin koulussa paljon käytännön asioita, esimerkiksi ympäristökasvatusta ja omavaraisuutta. He valmistavat myös itse käyttöesineitä ja kasvattavat oman ruokansa. Koulussa ovat tärkeässä osassa Gandhin opetukset,  joihin kuuluu myös omavaraisuus.

Mitraniketanissa oloaikanaan Hietanen opetti lapsille englannin kieltä, pelasi heidän kanssaan Unoa ja piti polkupyöräkerhoa, jossa opeteltiin polkupyörällä ajamista. Hän koetti saada oikean tuntuman Intian kulttuuriin, joten hän matkusti junalla halvimmassa luokassa ja eli muutenkin intialaisittain. Hietanen sai nauttia koko matkansa terveenä, niin harvinaista kuin se onkin.

Loppuun Hietanen toteaa, että haaveissa olisi päästä käymään taas Intiassa ja etenkin Mitraniketanissa, kun opiskelutkin ovat tulleet päätökseen.

Iiris Hynönen

Teemapäivän piilotettu työpiste - toimituksen takana

Muistelin hieman kauhulla viime vuoden Malli-YK:n netti-Oraksen toimitusruljanssia, kun lupauduin mukaan myös teemapäivän toimitukseen. Tämän vuoden tapahtuma erosi kuitenkin selkeästi aiemmasta: päiviä oli vain yksi, mutta toimintapisteitä puolestaan paljon enemmän. Päivän tapahtumat julkaistaisiin viime vuoden tapaan ajankohtaisina blogissa.

Aamu alkoi puoli yhdeksältä blogin käyttämisen ohjeistuksella. Kun kello lähenteli yhdeksää, oli aika käydä hakemassa passit ja suunnistaa kynä terävänä ja kameran linssi puhtaana omaan ensimmäiseen toimintapisteeseen.


Teemapäivän toimituksessa napsittiin muutaman tunnin aikana vajaat 800 kuvaa.

Päivän aikana oli mahdollisuus valita enimmillään kolme toimintapistettä. Toimituksessa nyrkkisääntönä oli kuitenkin suurimmalla osalla kirjoittaa kahdesta tapahtumapajasta. Osa siis kävi esimerkiksi ensimmäisessä ja toisessa tai ensimmäisessä ja viimeisessä työpajassa. Jotkut saattoivat ehtiä vain yhteen ja osa tehdä useammastakin kuin kahdesta.

Toimituksen väelle oli jo aiemmin viikolla jaettu pisteitä, joista kirjoitettaisiin, mutta silti välillä syntyi sekaannuksia, kuka tekee mistäkin. Eräästäkin pajasta tehtiin juttu kaksi kertaa. Välillä myös toimituksessa tuntui kokonaan unohtuneen omat pisteet - tai vähintäänkin työpajojen aikataulut!


Kaikesta sähläyksestä huolimatta tekstejä saatiin aikaiseksi hyvään malliin. Näkökulmia saatiin monenlaisia, kun osa toimituksesta oli mukana myös väittelyissä ja paneelien vetäjinä. Viimeiset tekstit jäivät kotiin kirjoitettaviksi, koska koulupäivä oli loppunut jo aikoja sitten.


Lukki Virtanen
Kuvat Leena Laukkanen

Haluaisitko opiskella japania?

Japaniin liittyvän työpajan vetäjä on Masaki Takumi, 21-vuotias yliopiston opiskelija. Haastattelun hän käy englanniksi, koska ei osaa suomea paria sanaa enempää. Hän kuitenkin aikoo opiskella suomen kieltä, koska hänen mielestään se kuulostaa mielenkiintoiselta ja hauskalta, vaikka tuntuu myös vaikealta.  

Takumi kertoo pitävänsä kokkauksesta ja valokuvaamisesta. Hänen haaveenaan on tulla japanin kielen opettajaksi. Alkuun hän on jo päässyt, sillä hän tulee opettamaan ensi vuonna Kuopion klassillisella lukiolla pidettävät japanin kielen kurssit.

Takumi miettii hetken, ennen kuin hän vastaa kysymykseen Suomen ja Japanin eroista. Hän mainitsee erilaista olevan ainakin ihmiset, sään ja hallintosysteemin. Japanissa on keisari eikä pääministerillä  ole paljon valtaa, koska virka vaihtuu vuosittain. Hän kertoo myös englannin opiskelun alkavan vasta yläasteella, minkä takia japanilaiset eivät puhu niin hyvää englantia kuin suomalaiset.

Takumi kertoo Japanin kulttuurista tuodakseen ilmi muita pienempiä eroja Suomen ja Japanin välillä.  Taiteesta hän mainitsee mangan ja Edo-kaudelta peräisin olevan japanilaisen maalaustaiteen, jossa värit painetaan yksi kerrallaan. Enka-musiikin hän sanoo olevan japanin perinteistä musiikkia. Sen lisäksi on pop-musiikkia, muun muassa vocaloidit. Kaupunkikuvassa eniten eroa tuovat Japanissa kaikkialla olevat automaatit, joista saa lähes kaikkea.

Suomessa hän pitää erityisesti ihmisistä, luonnosta ja ruoasta, mutta kaipaa silti japanilaisia ruokia.


Katri Korhonen, Lukki Virtanen
Kuva Sanna Jääskeläinen

Winnie the Pooh - nalleilua karhumaisella äänellä

Englannin kielen lehtori Jukka Lappalainen tauottaa teemapäivää lukemalla möreällä, karhumaisella äänellään Nalle Puhin Seikkailuja englanniksi "akvaariossa" eli koulun lehtisalissa.

Myös Riikka Rissanen on tullut kuuntelemaan tarinaa.

Iiris Hynönen

Kulttuurillista vaihtelua arkityöhön

Teemapäivää pidettiin mukavana vaihteluna tavalliseen koulutyöhön. Vaikka Netta Hämäläinen (alempi kuva) tapahtumasta kuultuaan epäilikin sitä tylsäksi, päivän lopulla sekä hän, Tapio Uusitalo että Riina-Maria Rissanen (ylempi kuva) olivat samaa mieltä siitä, että tapahtuma oli mukava. Odotukset päivää kohtaan olivatkin Uusitalon mukaan ”positiivisen epämääräiset”. Mieluisimpana työpajana Rissanen mainitsi Romeo ja Julia –draamapajan, ja Hämäläinen kehui Savon Sanomien toimittajapajaa. Uusitalo korosti päivässä positiivisena puolena sitä, että kaikki saivat tehdä mitä halusivat ja liikkua eri lailla kuin tavallisesti. Rissaselle kouluruoka oli myönteinen yllätys.

Uusitalon mukaan tapahtuman järjestely aloitettiin muutama kuukausi sitten, ja se onnistuikin hyvin, vaikka sellaisessa projektissa on ”kauhee pyörittäminen”.  Rissasen mukaan negatiivinen puoli on se, että erilaisena koulupäivänä kaikki ovat yleensä poissa koulusta. Hämäläinen mainitsi huonona puolena epätietoisuuden: käytävillä harhaili välillä eksyneitä, jotka eivät tienneet, minne mennä ja milloin.

Kun Rissaselta ja Hämäläiseltä kysyttiin, pääsivätkö he haluamiinsa pajoihin, vastaukset olivat aika myönteisiä. Hämäläinen tosin harmitteli sitä, että kuuli kulttuuripäivästä myöhään, mutta oli kuitenkin hyvillään päivän ohjelmastaan. Rissanen oli muuten tyytyväinen, mutta harmitteli sekaannusta, jonka seurauksena hän ei kuulunutkaan väittelyryhmään. Uusitalo vietti päiväänsä ruotsalaisen pajanpitäjän isäntänä.

Kuvat ja teksti: Sanna Jääskeläinen

Ajankohtaisia asioita - puolesta ja vastaan

Tuomarit Susanna Pirinen ja rehtori
Leena Laukkanen

Äidinkielen neljännen kurssin väittelijäparhaimmisto pääsi näyttämään taitonsa väittelykilpailussa. Ennen kilpailua yleisöstä kuului tasainen puheensorina, ja vielä viime hetkellä vetäjä Eija Parkkinen joutui värväämään ylimääräisen väittelijän yhden edustajan ollessa poissa.

Aiheet nostettiin kirjaimellisesti hatusta ja väittelijät saivat mielipidekantansa vetämällä pitkää tikkua. Ensimmäisessä ryhmässä 10A:n edustajat Lauri-Pekka Hytönen ja Jussi Hakkarainen väittelivät 10B:n edustajia Jessica Koivistoa ja Katri Korhosta vastaan maahanmuuttajapolitiikasta. Aloitus oli hyvin rauhallinen, mutta keskustelun edetessä maahanmuuttoliikettä vastustava 10B:n ryhmä vetosi vahvasti yleisön tunteisiin. Koivisto nosti esille sen, että suurin osa raiskaajista on valitettavasti maahanmuuttajia. Puolustajat sen sijaan huomauttivat maahanmuuttajien olevan hyvää työvoimaa Suomessa.

Ensimmäisen väittelyn voittivat 10B:n ryhmä. Uuteen väittelyryhmään tulivat 10C:n edustajat Janne Mikkola ja Sonja Ovaskainen. Poissaolleen edustajan tilalla väitteli Riina Aamuvuori  10A-ryhmästä ja hänen parinaan 10D:n edustaja Juuso Parviainen. Tällä kertaa aiheeksi osui uskonnonopetuksen merkitys Suomessa: Parviainen ja Aamuvuori olivat vahvasti sitä mieltä, että uskontoa ei pitäisi enää opettaa kouluissa. Tällä kertaa keskustelu oli hyvin kiivastahtinen ja puheenvuorot olivat välillä lähes huutamista. Parviainen vetosi mitä erikoisimmilla perusteluilla uskonnonopetusta vastaan: ”Jeesusta on odotettu jo 2000 vuotta. Ei kannata enää. Kaupassakin saa odotella jo ihan tarpeeksi.” Perusteluiden vakuuttavuudesta pystyi olemaan montaa eri mieltä, mutta ainakin yleisöllä oli hauskaa. Puolustava kanta voitti tällä kertaa.

Väittelyvuorossa 10A:n ja 10B:n ryhmät

Viimeisessä väittelyvuorossa istuivat 10E:n edustajat Jaakko Vesterinen ja Pieta Tuomisto sekä 10C:n edustajat Mikkola ja Ovaskainen. Aiheena oli eutanasian laillistaminen Suomessa, ja voittajajoukkue pääsisi iltapäivän loppukilpailuun Koivistoa ja Korhosta vastaan. Keskustelu oli hyvin tasaista, ja sävy pysyi suhteellisen rauhallisena alusta loppuun. Lopussa väittelijät jopa innostuivat niin paljon, että ajan loppuessa puheenvuoroja ei sääntöjen mukaisesti lopetettukaan. Iltapäivän loppukilpailuun selvisivät 10B:n ja 10E:n edustajat.

Riina Aamuvuori

Kuvat: Sonja Ovaskainen

Kuvaajan on muistettava vastuunsa

Savon Sanomien valokuvaaja Jukka Gröndahl kertoo aluksi hieman koulutus- ja työhistoriataustastaan ja aloittaa esitelmänsä kertomalla, miten kuvia pitäisi käsitellä lehdissä. Hän esittelee kuvia Kongossa asuvista naisista, jotka ovat jääneet sotilaiden väkivaltaisesti raiskattaviksi. Gröndahl näyttää ensin alkuperäisiä kuvia naisista ja sitten kuvat, joka julkaistiin Savon Sanomissa. Isossa kuvassa on nainen, jonka käsi on kasvojen tiellä. Pienempi kuva on rajattu vain naisen silmiin. Gröndahl selittää, että on mietittävä tarkkaan, millaisen kuvan laittaa lehteen, koska siitä voi mahdollisesti tulla seurauksia tulevaisuudessa.

Seuraavaksi katsotaan kuvaa Ateenasta, jossa nuori yksinhuoltajanainen on seisomassa ikkunan ulkopuolella ja aikoo hypätä. Gröndahl puhuu, että osa kreikkalaisista lehdistä käytti tilanteesta kuvia, joista naista ei voinut tunnistaa. Kuitenkin Helsingin Sanomissa julkaistiin kuva, jossa nainen on tunnistettavissa. Luokassa pohditaan, miten kuva voisi vaikuttaa kyseisen naisen elämään viidentoista vuoden kuluttua.

Gröndahl selittää Suomen lain säätävän kuvien julkaisua esimerkiksi iän ja kuvauspaikan perusteella. Esimerkiksi julkisissa paikoissa saa kuvata vapaasti ihmisiäkin, mutta kuvattavilta henkilöiltä pitää aina kysyä, saako kuvaa julkaista.

Viimeisessä kuvassa on kaksi tyttöä, jotka olivat tulleet tuomaan kynttilöitä puukotetun kaverinsa muistoksi. Kuva oli Savon Sanomien etusivulla ja sen aihe koski Varkauden 17-vuotiaan tytön puukottamista. Tytöt pystytään tunnistamaan kuvasta. Kysymyksenä on, oliko kuvan julkaiseminen oikeutettua, kun kyseessä oli senkaltainen tragedia.

Lopuksi Gröndahl keventää tunnelmaa ja näyttää kuvia, joiden alkuperäisidea syntyi vahingossa, kun hän oli kiipeämässä puuhun. Kameran laukaisin oli iskeytynyt aina Gröndahlin jalkaan, jolloin otokset muodostuivat. Hän alkoi käyttää tekniikkaa muuallakin ja näyttää kuvia, jotka ovat maalausmaisia ja epäselviä, mutta silti mielenkiintoisia. Hän myös selostaa lopuksi, miten sentyylisiä kuvia voidaan ottaa.

Eve Korkiatupa
Kuvat: Elisa Tuovinen

Hölkkäillen muistomerkiltä toiselle

Yksi teemapäivän erikoisimmista pajoista on ”hautausmaahölkäksikin” nimetty muistomerkkijuoksu, jonka ideana on käydä kiertämässä Kuopion tunnettuja muistomerkkejä ja vastata niitä koskeviin kysymyksiin. Sateinen sää ei ole ulkona tapahtuvaa hölkkäämistä ajatellen paras mahdollinen, mutta osanottajia riittää silti.

Roope Lötjönen kertoo urheilusuorituksen jälkeen, että muistomerkkihölkkä oli  ihan mukavaa ja hän ehti vierailla ainakin ortodoksisella kirkolla ja Minna Canthin puistossa.

- Kavereilta loppui jo kunto kesken, itse olisin halunnut hölkätä pidempäänkin, hän kertoo.

Marika Leppänen

Kuva: Riina Aamuvuori

Sarjakuvalla ongelmien ytimeen

Kuvataiteen luokka täyttyy, kun sarjakuvatyöpajassa käsitellään maailman ongelmia.

Pajaan osallistuva Jennamari Tuomainen kertoo, että päätyi pajaan, kun hänen kaverinsa päätti osallistua siihen ”vitsillä” ja pyysi häntä mukaan.

– Piirtäminen on kuitenkin mielestäni hauskaa, hän kertoo. Pajan aiheena on tehdä sarjakuva maailman epäkohdasta, johon haluaisi vaikuttaa.

Roosa Räsänen kertoo haluavansa ottaa kantaa ihmisten suhtautumiseen sotaa kohtaan.

– Jos ihminen ei itse ole kokenut sotaa, hän suhtautuu sotaa kärsivien ongelmiin piittaamattomasti. Tähän epäkohtaan haluaisin puuttua, Räsänen perustelee valintaansa. Hän aikoo tuoda sanomansa esiin yksinkertaisilla piirustuksilla ja panostaa ilmeisiin.

Pajaa ohjaava kuvataiteen opettaja Jaana Räisänen kertoo olevansa tyytyväinen pajan osallistujamäärään ja toimintaan. Idea ei kuitenkaan ole hänen keksimänsä.

– Sain tämän paketin suoraan Nuorten Akatemiasta,  ja tätä pajaa on toteutettu ennenkin ympäri maailmaa, hän selittää. Räisänen odottaa myös loppupajan sujuvan hyvin.

Marika Leppänen

Kuvat: Miia Miettinen

Ruumiinkulttuuria hiphopin tahtiin

Salissa järjestettävässä hip hop –pajassa meininki on rento ja porukka täysillä mukana. Ohjaaja Sonja Tamminen (Urban Moves) on selvästi innostunut työstään,  ja kaikilla näyttää olevan hauskaa. Mukana on niin kokeneempia tanssijoita kuin aloittelijoitakin,  ja kaikki saavat tehdä oman osaamisensa mukaan.

Marika Leppänen, kuvat Miia Miettinen