Kun seisoin keskiviikkoiltana puoli yksitoista Kuopion linja-autoasemalla, en tiennyt, mitä odottaa. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että vain kuudentoista tunnin päästä menettäisin sydämeni kaupungille nimeltä Firenze.
Aluksi kaikki tuntui olevan kuin suoraan paratiisista. Astuessamme lentokoneesta kuulimme kaunista italiaa, saatoimme riisua takkimme ja koko vehreä, kesäinen maisema kylpi auringonvalossa. Tuntui, kuin olisimme laskeutuneet johonkin täysin epätodelliseen matkaan.
Ensimmäinen kertani puhua italiaa koitti pian, kun jouduin ostamaan koko porukalle liput lentokenttäbussiin. Jännitti valtavasti, mutta huomasin hämmästyksekseni, että bussikuski ymmärsi minua ja oli vieläpä ystävällinen. Kyllä on ehdottomasti edes yrittämisen arvoista asioiden hoitaminen italiaksi!
Matkalla kohti Firenzen keskustaa saimme ihastella täysin Suomesta poikkeavia maisemia. Taloissa oli perinteiset kauniit luukut ikkunoissa, niiden katoilla oli puutarhoja ja joka paikka näytti kuhisevan elämää.
Saavuimme bussilla rautatieasemalle, josta lähdimme kävelemään maisemia ja katukuvaa ihastellen kohti majoituspaikkaamme hostelli Archi Rossia. Hostelli oli erittäin positiivinen yllätys: meidän yhdeksän hengen huoneemme oli tilava ja kaunis, meillä oli oma kylpyhuone ja sisäpihalle saattoi mennä istumaan iltaa tai nauttimaan lounasta. Archi Rossi tuntui muutaman päivän jälkeen meidän omalta kotoisalta miniparatiisiltamme. Majoituttuamme alkoi kävellen tapahtuva tutustumiskierros Firenzessä.
Venerdì
Jatkoimme matkaa huikaisevan kauniin Arno-joen yli Santo Spiriton aukiolle, johon pysähdyimme levähtämään suihkulähteelle.
Levähdyksen jälkeen suuntasimme varsinaiseen kohteeseemme eli Palazzo Pittiin, Firenzen mahtisuvun Medicien entiseen palatsiin, joka toimii nykyisin taidemuseona. Palazzo Pitti on karusta ulkomuodostaan huolimatta sisältään varsinainen taideteos. Se on loputtomien toinen toistaan kauniimpien huoneiden kullalla ja freskoilla kuorrutettu sokkelo, joka kätkee uumeniinsa mahtisuvun historian.
Palazzo Pittissä oli näytillä taulujen lisäksi myös muun muassa Medicien puvusto, korustoa ja astiastoa sekä nykytaidetta. Yksi hienoimmista nähtävyyksistä Palazzo Pittin alueella on kuitenkin sen puutarha, Giardino di Bóboli, joka on kauniiden patsaiden, suihkulähteiden ja puiden muodostama laaja ulko-alue.
Seuraavaksi alkoikin sitten porrasrääkki, kun kiipesimme valtavan ylämäen ja loputtomat portaat ylös San Miniato al Monte -nimiseen kirkkoon. Siellä pysähdyimme nauttimaan kirkon viileistä ja kauniista sisätiloista ja osa vieraili myös hautausmaalla. Kirkolta oli huikeat näköalat: sieltä näkyi koko kaupungin keskusta nähtävyyksineen sekä keskustaa ympäröivät alueet.
San Miniato al Montelta matka jatkui Piazzale Michelangelolle, jonka keskustaa hallitsevat Michelangelon Daavid-patsaan kopio ja useat myyntikojut. Kojujen hintoja vertaillessa tuli muuten mieleen, että Italiassa harrastetaan selvää hintakartellia. Piazzale Michelangelolla pysähdyimme taas lepäämään ja myös sieltä näköalat ovat upeat.
Levähdystauon jälkeen kiemurtelimme siksak-polkuja takaisin keskustaan ihaillen upeita Toscanan maisemia. Tarkoituksenamme oli jatkaa upeaan Santa Crocen kirkkoon, mutta suurin osa porukasta oli liian väsyneitä ja kaikkien jalat olivat enemmän tai vähemmän muussina, joten lopulta Santa Croceen lähtivät vain opettajat, minä ja Riikka.
Santa Croce on siitä erikoinen kirkko, että se on muuten ruskea kivikirkko, mutta sen julkisivu on valkoinen, koristeellinen ja kaunis. Kirkon edessä seisoo myös valtava leijonien vartioima Dante Alighierin patsas.
Santa Croce on iso, kaunis kirkko ja sen useiden patsaiden ja hautamuistomerkkien joukosta löytyvät muun muuassa niin vaatimattomien henkilöiden kuin Galileo Galilein, Danten ja Michelangelon hautamuistomerkit. Santa Crocessa on erittäin kaunis pylväiden reunustama sisäpiha sekä lisäksi koristeellinen kappeli. Paikkaan kuuluu myös museo, joka oli kuitenkin vierailuhetkellämme jo suljettu.
Sabato
Lauantaiaamun matkakohteemme oli mielenkiintoinen, sillä se ei kuulu välttämättä jokaisen Firenzen turistin vakiokierrokseen. Suuntanamme oli nimittäin kartusiaaniluostari, joka sijaitsee korkealla kukkulalla muutamia kilometrejä Firenzen ulkopuolella.
Munkkeja luostarissa on jäljellä enää kolme, ja he saavat elantonsa kasvattamalla mehiläisiä ja oliivipuita. Lisäksi luostarissa järjestetään turistikierroksia, joiden lopussa vierailijat voivat lahjoittaa luostarille rahaa. Munkit viettävät elämästään suurimman osan mietiskellen hiljaa kammioissaan. Heillä on viikossa yksi tunti aikaa puhua toistensa kanssa siihen erikseen varatussa huoneessa.
Itse luostarialue oli erittäin kaunis. Se koostui useista huoneista ja kauniista sisäpihoista, mutta sen ehdoton keskus oli runsautta pursuava kirkko, joka oli täynnä patsaita ja freskoja. Kierros oli erittäin antoisa, vaikkei aivan kaikkea munkin puheesta ymmärtänytkään. On kiehtovaa ajatella, että joku haluaa omistaa elämänsä Jumalalle ja mietiskelylle ja elää ilman ihmiskontakteja.
Luostarista palattuamme suuntasimme Galleria degli Accademiaan ihastelemaan mm. Michelangelon Daavid-patsasta. Accademia oli odotettua pienempi galleria ja saimme sen kierrettyä nopeasti läpi. Mieleenpainuvimpia teoksia olivat kyllä Michelangelon keskeneräiseksi jättämät teokset, sillä niistä saattoi nähdä, kuinka mestari oli alkanut kaivaa teostaan kiven sisästä. Koko galleriaa hallitsi tietenkin kuitenkin samaisen herran valtava Daavid-patsas, jonka tuijottamisesta ei saanut tarpeekseen.
Domenica
Aamupäivä alkoi vierailulla Ognissantin kauniiseen kirkkoon lähellä Arno-jokea. Kirkko teki minuun lähtemättömän vaikutuksen upealla koristelullaan. Siellä olisi ollut hautamuistomerkki Botticellille, muttemme ehtineet etsimään sitä, kun kirkossa oli juuri alkamassa vihkiminen. Kelpaisi minullekin kyllä mennä naimisiin jossain Italian upeista renessanssi- tai barokkikirkoista.
Ognissantista jatkoimme jälleen joen toiselle puolelle ja menimme Firenzen kuuluisimman sillan Ponte Vecchion lähellä olevaan Santa Felicitán, eli pyhän onnellisuuden kirkkoon. Kirkosta kulkee myös Medicien suvun salainen tunneli toiselle puolelle jokea, jotta heidän ei olisi tarvinnut liikkua rahvaan joukossa.
Matka kirkosta jatkui itse Ponte Vecchiolle, 1300-luvulla rakennetulle sillalle, joka ainoana Firenzen silloista säästettiin toisen maailmansodan pommituksista. Ponte Vecchio on siitä erikoinen, että se on levittäytynyt moneen suuntaan ja sillalla kävellessä luulee kävelevänsä normaalilla kadulla. Sillalla toimii useita kultasepän- ja korumyymälöitä, muunlainen toiminta on kielletty.
Ennen Ponte Vecchioon oli kiinnitettynä paljon ikuista rakkautta symboloivia rakkauslukkoja, mutta ne jouduttiin poistamaan, jotta sillan tukirakenteet eivät heikentyisi.
Iltapäivän ohjelmassa oli kauan odotettu Galleria degli Uffizi, yksi maailman tunnetuimmista taidemuseoista, joka pitää sisällään Botticellia, Da Vinciä, Giottoa, Rafaelia ja muita lukemattomia maailmankuuluja taiteilijoita. Uffizi on Giorgio Vasarin suunnittelema palatsi, joka tehtiin alun perin vuosina 1560–1580 virastoiksi herttua Cosimo I de' Medicin hallinnolle. Jo vuonna 1581 rakennuksessa alettiin esitellä Medici-suvun taideaarteita. Kokoelmat lahjoitti Firenzen kaupungille viimeinen Medici-suvun edustaja Anna Maria Ludovica vuonna 1743.
Uffizissa riitti tosiaan kierrettävää ja olisi varmasti mennyt helposti pitempään kuin meille annetut neljä tuntia, jos jalat eivät olisi olleet siinä vaiheessa niin kuolleet, että pysähdyksiä oli pakko pitää usein. Mieleenpainuvimpia teoksia olivat Botticellin Kevään ja Venuksen syntymän ohella Leonardo da Vincin luonnosvaiheeseen jääneet piirrokset, joista saattoi nähdä neron työn vaiheessa.
Lunedì
Aamun ensimmäinen ja meidän mielessämme koko matkan ajan kummitellut haaste oli kiipeäminen Firenzen valtavan tuomiokirkon kupoliin. Portaitahan sinne on yli 450, ja ne muuttuvat lopussa tikasmaisiksi. Oli kyllä kiipeämisen arvoista; maisemat palkitsivat moninkertaisesti. Duomosta saattoi nähdä koko Firenzen kauniine punaisine terrakottakattoineen. Korkeanpaikankammokaan ei vaivannut, kun oltiin jo niin korkealla, että korkeutta ei enää oikeasti edes tajunnut.
Duomosta jatkoimme suoraan Orsanmichelen kirkkoon, joka on siitä erikoinen, että se oli ennen viljasiilo. Kirkon katossa saattaa edelleen nähdä niiltä ajalta peräisin olevia koukkuja. Kirkon sisäpuolen kaunein osa on sen alttarikatos, lisäksi ylemmästä kerroksesta löytyy näyttely kirkon ulkoseinää reunustavista patsaista ja kolmannesta kerroksesta voi ihastella hyvin näkyvää Duomon kupolia.
Viimeinen varsinainen ohjelmamme oli matka maisemakierrosta supermarkettiin. Hyppäsimme bussiin ja ajoimme Firenzen ympäri supermarketille. Kiertoajelu oli siitä mukava, että samalla saattoi kuin hyvästellä rakkaaksi muodostuneen kaupungin. Supermarketista ostelimme tuliaisiksi juustoja, makkaroita ja karkkeja, joista osansa saavat myös opettajat. Italialaisissa kaupoissa myyjät eivät muuten pidä kiirettä: asiakkaita ei palvella, jos viereisen kassan kanssa on juttu kesken. On se Suomessa niin erilaista.
Hostellille palattuamme alkoi epätoivoinen pakkaaminen ja sitten loppuiltamme olikin vapaata ohjelmaa. Tässä vaiheessa suoritimme myös viime hetken epätoivoiset tuliaisostokset. Katukaupat olivat ykkösjuttu: niistä löytää halvalla mitä vaan ja hintaa saa aina myös tingittyä alaspäin. Lisäksi suosittelen katukauppiaiden ohi kävelemistä lämpimästi kaikille naispuolisille henkilöille, joilla on itsetunto-ongelmia, Italiassa nimittäin törmäsi mitä mielikuvituksellisimpiin iskuyrityksiin ja kehuihin. Piraattitavaraa pitää vain varoa: moni mies kaupitteli kadunkulmassa ”oikeita Pradan ja Guccin laukkuja halvalla”, mutta lähti juoksemaan heti, kun poliisista näkyi vilauskin.
Ilta ei kuitenkaan ollut ruokailun jälkeen tosiaankaan ohi, sillä maanantain kruunasi pitkään mainostettu Notte Bianca, suomeksi valkoinen yö, joka vastaa hieman suomalaista taiteiden yötä. Koko kaupunki oli täynnä live-musiikkia aina gospelista rockiin, ja siellä järjestettiin myös mahtava ulkoilmadisko. Ei todellakaan mikä turha päätös uskomattomalle matkalle. Italialaiset tosiaan tietävät, miten järjestää tapahtumia. Taisi siinä muutama kyynelkin tirahtaa, kun seisoimme Duomon aukiolla ja katselimme viimeistä kertaa rakkaaksi muodostuneen kaupungin keskustaa.
Marika Leppänen, kuvat Miia Miettinen ja Marika Leppänen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti